Mukava maanantai

Eilen synnytyksestä tuli kuluneeksi kaksi viikkoa. Sen kunniaksi kuvaa vatsan palautumisesta:
Mietin aika kauan, kehtaanko laittaa tätä kuvaa tänne ollenkaan, mutta kaippa te mun lukijat ootte ennenkin raskaudenjälkeisiä massuja nähneet, ja jos ette niin nyt näätte (voitte myös skipata). Tässä siis vertailukuvaa, ensimmäinen otettu reilu viikko sitten torstaina 17.4, eli synnytyksestä on siinä kulunut neljä päivää. Jälkimmäinen on otettu tänään 28.4, synnytyksestä kaksi viikkoa ja yksi päivä.
17.4 vs. 28.4
Aamupala, päivän tärkein ateria. (Sisko, jos luet tätä niin ota mallia! Kahvia ei tartte kuitenkaan juoda..)
Aamupuuron jälkeen touhuiltiin hetki ja koitettiin houkutella Anttia syömään. Poika on ollut kovin hankala ruokittava muutaman päivän. Syöminen meni kuitenkin ihan pelleilyksi, joten luovutin. Päivällä poika on syönyt vaan muutaman leipäpalan, kanakeittoo pari lusikallista ja yhden lusikallisen pilttiä.. Protestoikohan pikkuveljeä vai onkohan taas tauti iskemässä, ainakin miehen mukaan oli kovasti tuntunut kuumalta päivällä. Nokkakin vuotaa, mutta muita oireita ei sitten olekaan.

Feilanneiden syöttämisyritysten jälkeen kokeiltiin saada pojat päikyille, mutta pienempi oli vaan halukas nukkumaan. Päätettiin siis laittaa vauva vaunuihin, Antti rattaisiin ja lähteä kaikki yhdessä lenkille. Käveltiin 45min lenkki. Kun päästiin kotiin niin melkeinpä samaan aikaan mun sisko tuli meille käymään<3. Lenkin jälkeen oli aikamoista sähläystä, kun piti syödä ruokaa (kanakeittoo, nams!) ja siivota illan/aamun sotkuja, ripustaa pyykkejä ym. muita arkijuttuja. Onneks oli yhdet ylimääräset kädet sitten pitelemässä vauvaa :). Antti oli jo ihan poikki uusien ruokailuyritysten jälkeen, ja se onneks rauhottu sitten päikkäreille. Juotiin päiväkahvit ja syötiin jätskiä. ”korkeintaan muutaman kerran kuussa herkuttelen hehheh joopa joo ja voi se edellinen postaus haistaa pitkät.. :D”.  Joskus puoli neljän aikaan lähdin saattamaan siskoa vauvan kanssa, ja käveltiinkin sitten keskustaan saakka (3,5km matkaa yhteen suuntaan). Siitä tuli pisin lenkki synnytyksen jälkeen, ja hyvältä tuntui! Kierreltiin vähän keskustassa ja käytiin ostamassa välipalaa. Joo, taas kauhee nälkä ja verensokeri alhaalla. Söin banaanin, profeel-jogurttijuoman ja join vettä, mansikat syötiin yhdessä. Oli ihan sairaan hyviä mansikoita!
Sisko lähti siitä sitten pyöräilemään kotia kohti ja lähdin itekin talsimaan kotiin. Matkalla kävin vielä syöttämässä vauvaa citymarketin lastenhoitohuoneessa. Puolivälissä matkaa mun ohi ajoi paloauto pillit päällä ja hetken käveltyäni huomasinkin sen pysähtyneen Lidlin risteykseen. Siellä oli myös ambulanssi. Miehen täti käveli mua vastaan koiransa kanssa ja jäätiin juttelemaan. Joku oli ajanut autolla moottoripyöräilijän päälle.. Hetken päästä paikalle tuli myös kaksi liikkuvan poliisin autoa. Jatkettiin matkaa kotiin päin yhdessä miehen tädin kanssa ja saatiinkin seuraa koko loppumatkaksi, koska hän saattoi meidät kotiin asti. 
Kotona poika oli vasta puolisen tuntia aiemmin herännyt päiväunilta (heräsi kun lähdettiin siskon kanssa, mutta oli nukahtanut uudestaan sohvalle).Kello oli jo vähän yli kuusi, eli ruoka aika taas. Poika ei syönyt kuin pari lusikallista taaskaan. Salkkareiden jälkeen leivoin jopa sämpylöitä, että saisin pienen syömään jotain. Kuka vois vastustaa uunituoreita sämpylöitä? No meidän Antti. Ärsyttää ja huolettaa, kun poika ei syö. Ehkä huomenna sitten.. Antti meni nukkumaan puoli kymmenen aikaan ja vauva nukkuu iskän sylissä olkkarissa.
Nyt täytyy mennä iltapesulle, että jaksaa heräillä yöllä vauvaa syöttelemään.

Mainokset

Viikon vanha

Viikko on nyt vierähtänyt synnytyksestä. Tai ei aivan vielä, illalla seitsemän aikaan vasta. Tulin nyt kertomaan kuulumisia ensimmäiseltä viikolta kahden pojan äitinä.

Synnytys tosiaan eteni viime sunnuntaina vauhdilla. Synnytyskertomukseen synnytyksen kokonaiskestoksi on merkitty 1h41min. En haluaisi enää koskaan kokea syöksysynnytystä ja jos uskalletaan vielä lapsia hankkia, niin todella toivon, että alatiesynnytys tulee olemaan mahdollinen. Yhden sektion jälkeen on vielä mahdollista synnyttää alakautta, mutta kahden sektion jälkeen suunniteltu sektio on lähes poikkeuksetta edessä. Koska tämä synnytys päättyi hätäsektioon, tultaisiin seuraavaa raskautta seuraamaan äitiyspolilla ja loppuraskaudessa tehtäisiin synnytystapa-arviossa päätös tarvitsisiko tehdä uudelleen sektio. Tietysti tällaiset hätätilanteet tullaan päättämään kiireellisellä- tai hätäsektiolla, oli synnytystapa-arvioinnin tulos mikä tahansa. Mutta seuraavaa lasta odotellaan ainakin siihen saakka, kunnes Antti on lähempänä kouluikää.

Vauva on ollut todella helppo tapaus, aivan kuten isoveljensäkin. Päivällä hän syö puolentoista tunnin välein, illalla vähän tiheämmin ja yöllä kolmen-neljän tunnin välein. Jos mennään samalla kaavalla kuin Antin kanssa, niin parin, kolmen kuukauden päästä pärjättäisiin jo yhdellä yösyönnillä.

Vauva syö paljon, nukkuu paljon, kakkaa PALJON ja varmasti myös kasvaa nopeasti. Hänhän oli syntyessään ihan viikkoja vastaavien mittojen alarajoilla, ja erityisesti pituus aiheutti ihmetystä lastenlääkärille. Hän kuitenkin totesi, että vastasyntynyttä on harvoin vaikea saada aivan suoraksi ensimmäisessä mittauksessa, ja jo puolen sentin venytys vetäisi pituudenkin ”sallittujen rajojen” sisäpuolelle. Hän käski olla murhetimatta, ja uskoo pojan kehittyvän ja kasvavan aivan samaan tapaan kuin kaikki muutkin. Hän vaan nyt sattui olemaan pieni syntyessään.

Luonteeltaan vauva on rauhallinen, kärsivällinen ja hereillä ollessaan hän on todella tarkkaavaisesti mukana päivän touhuissa. Hän kuuntelee erilaisia ääniä, ja erityisesti radiosta soiva musiikki saa häneen vipinää. Iskän ääntäkin on mukava kuunnella.

Äidinrakkaus. Se on arka aihe, varsinkin jos jää paitsi alatiesynnytyksen jälkeisestä tunneryöpystä, kun vauvan saa vihdoin ponnistettua ulos ja hänet nostetaan vatsan päälle ihmeteltäväksi. Ensikohtaaminen, ensimmäinen imetys ja ensimmäinen suukko pienen otsalle, ne on kaikki asioita, jotka todella on juurtuneet mieleen Antin synnytyksestä. Tällä kertaa minä makasin taju kankaalla heräämössä ja sillä aikaa vieraat kädet hoitivat vauvaani, kunnes hän pääsi isän luokse. Heti herättyäni en edes muistanut synnytystä, luulin herääväni päiväunilta kotona. Kun tajusin, että makaan oikeesti siellä heräämössä, mieleen tuli kaikki ne asiat, jotka sektion jälkeen voi olla huonommin, kuin normaalisynnytyksessä. Imetys, kivut, vatsan palautuminen, äidinrakkaus..

Kun näin vauvan ensimmäistä kertaa, en tuntenut häneen sen kummempaa vetoa kuin muihinkaan vastasyntyneisiin vauvoihin. Hän oli minulle vauva muiden joukossa. Kun sain hänet rinnalle ensimmäistä kertaa, tunsin jotain. Minä ruokin omaa lastani, jonka olin itse kasvattanut vatsassani ja nyt hän oli siinä. Varsinainen ryöpsähdys, tai pikemminkin tulva, äidinrakkautta tuli vasta myöhemmin ensimmäisenä yönä. Vedin itseni puoliväkisin istumaan, haavaan sattui ja päässä heitti. Kurkotin vauvan pedin ihan omani viereen ja nostin hänet syliin. Haistelin ja katselin. Minun vauvani, jonka olisin voinut menettää. Melkein itkin, kun sydän yhtäkkiä täyttyi valtavalla helpotuksen ja onnen tunteilla. Siitä eteenpäin ei ole ollut epäselvää, osaisinko rakastaa häntä aivan yhtä paljon kuin Anttiakin.

Arki on meillä vielä epämääräinen käsite. Vauva nukkuu kopassa sänkymme vieressä (ja osan yöstä sängyssä minun puolellani). Antti tulee öisin edelleen meidän viereen nukkumaan. Aamuisin Aleksi nousee Antin kanssa ja minä jään vauvan kanssa nukkumaan. Nousen, kun vauva on syönyt aamupalansa (eilen nukahdin vielä senkin jälkeen takaisin, ja heräsin vasta yhdentoista aikaan). Aleksi hoitaa Antin aamupesut ja aamupalan, minä hoidan vauvaa. Aamuisin suihkuttelen haavaa ja pumppaan maitoa, jos se on yön aikana pakkautunut ikävästi. Syön aamupalaa, siivoilen, imetän, lepään, kun haava kipeytyy, syön särkylääkkeitä ja imetän taas. Aleksi hoitaa Anttia ja tekee nostelua vaativia juttuja jos pyydän.
Päivällä teen ruokaa, sitten syödään, imetän. Vauva nukkuu pidemmät päiväunet puolenpäivän jälkeen, jolloin itse lepäilen ja annan Antille paljon huomiota. Sitten imetän, syödään välipalaa, otetaan vieraita vastaan, imetän, syödään, katsellaan telkkaria, imetän, hoidan vauvan iltapesut ja Aleksi hoitaa Antin iltapesut, imetän ja yhdeksän aikaan pojat menee nukkumaan. Sitten taas suihkuttelen haavaa, touhuilen vielä jotain ja sitten mennään itsekin nukkumaan. Keskiviikkona on vauvan ensimmäinen neuvolakäynti, jonka jälkeen saadaan vauvalle luultavasti ulkoilulupa. Sitten päästään nauttimaan ihanasta keväästä vaunulenkkien merkeissä. Anttikin pääsee pitkästä aikaa leikkipuistoon.

Antti on ottanut vauvan oikein hienosti vastaan. Hän hymyilee aina vauvan nähdessään, halailee ja pussailee. Antilla on nyt ollut pari päivää kuumetta, joten ei olla vielä uskallettu antaa poikien kovin paljon olla kosketuksessa. Väsyneenä Antti on vähän kovakourainen, eikä ihan vielä ymmärrä, että vauvaa sattuu. Kun tultiin sairaalasta kotiin, tuntui, että Antti olis kasvanu ihan hirveesti sinä aikana! Niin fyysisesti kuin henkisestikin. .

Vartalo on palautunut synnytyksestä tähän mennessä ihan hyvin. Kivut ovat siedettäviä, turvotus alkaa olla ohi ja käsien mustelmat parantuvat hiljalleen. Vatsa on vielä melko kookas ja koitan kovasti olla stressaamatta sitä. Kyllä se varmasti tässä lähiviikkojen aikana palautuu lähemmäs normaalia. Haava on pysynyt siistinä ja siitä jäävä arpi tulee olemaan ihan nätti, jos niin voi sanoa. Ainahan se tulee olemaan siellä muistuttamassa vauvasta, mutta sille ei nyt voi mitään. Paino on pudonnut synnytyksen jälkeen hitaammin kuin Antin synnyttyä. Painan nyt 59kg ja päivää ennen synnytystä paino oli 62,9kg. Viikossa on siis lähtenyt 3,9 kiloa. Ei se ihan huonosti ole kuitenkaan.

Pikkuveljen synnytyskertomus

Sunnuntaina aamu alkoi kovin tavallisesti. Tuntuvia supistuksia tuli satunnaisesti, ei mitenkään säännöllisesti tai voimistuen. Syötiin aamupalaa ja oltiin vaan. Kahden aikaan lähdettiin mieheni porukoille juhlimaan hänen siskojensa syntymäpäiviä. Supistukset tuntuivat alaselässä ihan samalla tavalla kuin edellisinäkin päivinä, joten en ollut niistä moksiskaan. Sukulaiset kyselivät, että joko kohta syntyy ja anoppi käski painua samantien sairaalaan, kun tulee kaksi kipeää supistusta peräkkäin. Kahvilla minun ei tehnyt mieli syödä mitään, kun oli vain makeaa tarjottavaa ja supistukset sai oksetusolon aikaiseksi. Pyysimme kahvittelun jälkeen mieheni vanhempaa pikkusiskoa ja hänen miestään vauvalle kummeiksi, ja he suostuivat. Katseltiin hetki telkkaria ja sitten appiukko alkoi höpöttää syömisestä. Mulle ei vieläkään maistunut mikään, mies söi hampurilaisen ja Antti söi spagettia. Supistuksia tuli edelleen harvoin, mutta pöydässä istuessani tuntui kovempi supistus ja sen jälkeen lämmin tunne alakerrassa. Menin vessaan ja samalla sanoin miehelle, että voitais varmaan pian lähtee kotiin niin pääsen nukkumaan päikkärit heti, kun supistukset taas loppuu. Vessassa tulikin taas supistus, joka oikeasti poltti mahaa ja alaselkää, täytyi kumartua lavuaarin ylle. Heti perään tuli toinen. Kävin nopeasti pissalla ja yhtäkkiä tuli ihan kummallinen olo. Sellainen epätodellinen ja paniikinomainen ajatus siitä, että näähän muuten nyt on synnytyssupistuksia!

Matelin ulos vessasta ja kädet tärisivät. Sanoin miehelle, että nyt haetaan sairaalakassi ja Antin kamat, nyt mennään! Aleksi oli silleen, että häh, niin kotiin vai? Tivasin, että ei kun sairaalaan, tää syntyy nyt! Antin nuorempi täti kävi kertomassa muille, että lähdetään kohti sairaalaa ja kaikki oli ihan, että mitäh? Sanoin vielä kuitenkin, että saatetaan tulla vielä takas, jos nää loppuukin synnärin ovella.

Jätettiin Antti mummulaan ja kaahattiin kotiin. Kävin kotona taas vessassa, alkkareissa oli verta, paljon. Keräsin äkkiä loput kamat sairaalakassiin ja mies pakkaili pojan tavaroita. Sitten otettiin koira matkaan (vietiin mummulaan hoitoon), heitettiin kissalle hiekkaa muovipyttyyn jos ei tulla saman päivän aikana takas ja lähdettiin. Sit alkoi oikeasti tapahtua. Laskin, että supistuksia tulee neljän minuutin välein ja jo ennen kuin päästiin takaisin mummulaan, ne olivat voimistuneet niin, että piti jo puhallella. Lähdettiin ajamaan kohti Tamperetta. Ideaparkin kohdalla sattui jo tosissaan, mutta olin rauhallinen. Jännittyneisyys vain lisäisi kipua, sen opin ekassa synnytyksessä. Puhaltelin rauhassa jokaisen supistuksen lävitse Tampereelle saakka.

Aleksi jätti minut synnytysvastaanoton ovien eteen ja lähti etsimään parkkipaikkaa. Käskin tulla aika nopeesti takas, sattui jo yhtä paljon kuin Antin synnytyksessä täysin auenneena. Matelin vastaanottoon, puhaltelin taas supistuksen läpi ja sitten ilmoittauduin. Hoitaja otti minut vastaan ja kyseli supistuksista, vuodoista, streptokokista ja edellisestä synnytyksestä. Kävin pissalla ja menin käyrille makaamaan. Täti laittoi anturit kiinni ja sanoi pitävänsä minua siinä ainakin kaksikymmentä minuuttia. Heitin hetken siinä jotain läppää ja sanoin sitten myös että sattuu muutes jo yhtäpaljon kuin edellisessä synnytyksessä siinä vaiheessa, kun olin täysin auki. Hoitaja oli ihmeissään, että miks mä näytän niin rauhalliselta ja halusi heti tarkistaa kohdunsuun tilanteen. Hoitaja hymyili ja naurahti, että hyvä sä kyllä oot arvioimaan, tää on täysin auki! Siinä vaiheessa olin ite ihan ihmeissäni. Supistukset oli alkanu tulla säännöllisesti noin tuntia aikaisemmin. Olin TUNNISSA auennut x määrästä kymppiin. Hoitaja kysyi, että onko mies tulossa mukaan, koska nyt mennään! Sanoin, että juu se on kai siellä odottelemassa ja hoitaja syöksyi ohjaamaan miestä laittamaan tavarat kaappiin ja sisäkenkiä jalkaan. Hän pakkasi housuni ja kenkäni muovikassiin, heitti päälleni aamutakin ja lähti kärräämään minua sängyllä yläkertaan. Matkalla hän vielä ihmetteli, että miten ihmeessä oon niin rauhallinen. Puhaltelin jokaisen kerta kerralta kipeämmän supistuksen lävitse ja välissä olin taas iloinen ja höpöttelin kaikkea.

Synnytyssali oli todella pieni edelliskertaan verrattuna ja siellä hääräsi kätilön lisäksi opiskelija. He koittivat kiireessä laittaa kanyyliä käteeni antibiootin antamista varten ja joutuivat irrottamaan sen monta kertaa ja laittamaan aina uudestaan. Toiseenkin käteen sain jonkun kanyylin. Kätilöt räpläs niiden piikkiensä kanssa niin kauan, että mua alkoi jo ponnistuttaa. Ilmaisin asiani, ja kätilö tarkasti vielä olinko varmasti täysin auki ja kuinka korkealla vauva on. Oli vielä kuulemma aika korkealla, mutta sain varovaisesti kokeilla ponnistamista. Vauva laskeutui vähän alemmas ja pian meni lapsivesikin. Tää vaihe on mulla vähän hämärän peitossa, kun siinä oli ihan hirvee sähellys menossa. Kätilö tutki, ja totes että siellähän tuntuu korva. Hän käski opiskelijankin kokeilla. Niin siinä kaikki räpläs mua sitten taas hyvän tovin, kun mä puhaltelin kiltisti ihan saakelin voimakkaita supistuksia ja hymyilin välissä. Vauvan sykkeet alkoi laskea, mutta kätilön mukaan oli ihan normaalia vielä. He laittoivat vauvan päähän kuitenkin sykepinnin ja lääkäri ja muita kätilöitä tulvi huoneeseen. Silti se ”pääkätilö” vaan sanoi kaiken olevan kunnossa. Olin jo siinä vaiheessa tietoinen, ettei kaikki oo kunnossa, kun he totesivat korvan tuntuvan ensimmäisenä synnytyskanavassa. Sain taas ponnistaa ja kuulin itekin miten vauvan sykkeet olivat TODELLA hitaat supistuksen aikana, melkein kaksi sekuntia väliä jokaisen sydämenlyönnin välillä. Mieslääkäri tutki mut tosi kovakouraisesti ja ilmeisesti tarkoituksella koitti työntää vauvaa takasinpäin. Se sörkki mua tosi pitään, ihmetteli, tunnusteli ja ihmetteli taas. Aina vaan kätilön mukaan kaikki oli ihan hyvin. Paskat, ajattelin jo siinä vaiheessa. Yhtäkkiä lääkäri sanoi, että hätäsektio. Katoin miestäni kauhunkangistamana, mutta sitä mä jo odotinkin. Kyllä se todellisuus silti vaan iski vasten kasvoja: miten vauvan käy?

Vielä heitin huoneeseen rynnänneelle kätilölle, että sä muuten hoidit mun esikoisen synnytyksen ja hän sanoi muistavansa. Sitten lähdettiin kovaa vauhtia kohti leikkaussalia, miehen käskettiin jäädä odottamaan veriseen ja lapsivetiseen synnytyshuoneeseen. Tosi kiva. Leikkaussalissa oli kirkasta ja miljoonat eri ihmiset kyseli ja komenteli. Yks käski olla kyljellään ja toinen käski leikkausasentoon, eli selälleen. Supisteli koko ajan ja mä yritin siinä pyöriä vaikka sattui ihan jäätävästi. Joku tuli taas sörkkimään mua neuloilla ja antamaan lisähappea maskilla (vauvan takia?). Pian mulle sanottiin, että ”avaa suu oikein isoks, noin on hyvä! Ja kohta tulee uni….”Sillä sekunnilla vintti pimeni.

Heräsin kaksi tuntia myöhemmin, kun joku enkelitukkanen mies jutteli mulle. Sitten joku nainen kysyi, että olenko hereillä ja taisin vastata, että en kyllä yhtään tiiä. Kaikki pimeni taas hetkeks ja sitten Orlando Bloomin kaksoisolento sanoi, että koita hengittää vähän raskaammin niin pääsen eroon unikaasusta. Hetken kesti tajuta yhtään mitään, ja päässä oli oikeestaan vaan ajatus, että oliks toi oikeesti Orlando vai olikse sittenkin Johnny Depp? Kohta kaasut hälveni sen verran, että tajusin kattella vähän ympärilleni. Naishoitaja huomasi, että heräsin ja tuli kertomaan vauvan olevan isän kanssa odottelemassa, ja että leikkaus oli ollut ohi seitsemässä minuutissa. Jotain örisin, että okei, onkse kunnossa? On kunnossa, sanoi enkelitukkainen mies mun oikealta puolelta. On kuulemma kovin pieni. Pian (tai tunnin päästä, en oikeesti pysty hahmottamaan ajankulua tuosta hetkestä) mua lähdettiin kärräämään kohti synnyttäneiden vuodeosastoa. Seuraavatkin tunnit on hämärän peitossa, mutta vauva siellä odotti Aleksin kanssa. En tuntenut juurikaan kipua. Hoitaja näytti kipulääkkeen (morfiinipohjaisen) napin, josta saan lääkettä suoraan suoneen aina kun siltä tuntuu. Hän näytti myös hoitajien hälytysnapin ja kertoi jotain perusjuttuja, joita en kyllä nyt enää muista. Sain vauvan muistaakseni pian jo rinnalle (hänelle oli annettu pullosta maitoa minua odotellessa). Imuote oli hyvä ja vauva jaksoi imeäkin hyvän aikaa. Ensimmäisenä yönä en saanut poistua sängystä, enkä olis pystynytkään, kun olin letkuissa ja katetroituna. Sängyssä sain luvan liikkua kivun sallimissa rajoissa. Hetken siinä ihmeteltyäni nousin jo istumaan ja yöhoitaja ihmetteli, että miten nyt jo jaksoin. Yölläkin jaksoin nostaa vauvan viereeni ja imetin tosi tiheästi. Ensimmäinen yö oli ihmettelyä ja nukkumista, olin ihan pöllyissä siitä unikaasusta vielä pitkään. Joku (varmaan Aleksi?) oli tähän mennessä jo kertonut mulle, että vauvalla oli ollut napanuorassa solmu ja sen lisäks vauva oli syntymässä tosiaan korva edellä. Mulle kerrottiin myös, että yleensä hätäsektiossa viilto tehdään pystysuoraan, mutta muistaakseni vauvan pienen koon takia se pystyttiin mulla tekemään vaakaan, mikä on äidin toipumisen kannalta parempi vaihtoehto.

Ihan turvoksissa ja mustelmilla virheellisten kanyyliasetelmien takia -.-

Aamulla sain nousta ylös ja katetri irroitettiin. Käveleminen tuntui hassulta. Olin menettänyt yli 1,5 litraa verta, mutta hb oli silti 117, eli yllättävän hyvä. Pystyin käymään itse vessassa ja hoitamaan vauvan itse heti sängystä noustuani, kiitos korkean kipukynnyksen ja vahvan 12 tunnin välein otettavan lääkkeen! Ensimmäisenä päivänä olin jo paljon jalkeilla ja äiti tuli kahden nuorimman sisarukseni kanssa käymään. Aloin kuuden aikaan olla melkoisen kipeä ja se vain paheni yötä kohti. Kymmenen aikaan mulla meni vartti nousta sängystä (olishan sen hoitajan tietysti voinu soittaa paikalle..) Sain taas vahvemman kipulääkkeen ja olo parani. Nukuttiin vauvan kanssa vierekkäin puolentoista tunnin pätkiä. Kahdeksan tunnin välein, klo.12.00, 20.00 ja 04.00 otan 600mg buranaa ja 1g panadolia. Täällä potilashotellissa ei saa vahvempaa kipulääkettä ja se oli yhtenä ehtona tänne pääsemiselle. Aamulla olin vielä sitä mieltä, että olen mieluummin osastolla vahvojen lääkkeiden äärellä, mutta mieli muuttui iltapäivällä, kun hoitaja huomasi, ettei minun tarvitse välttämättä olla sairaalassa neljää päivää odotellen tikkien poistoa, koska minullehan oli laitettukin itsestään sulavat tikit! Hieno homma, samantien aloin puhumaan potilashotelliin pääsyn puolesta, oli sitten lääkettä tai ei. Jos kerran pääsisin jo seuraava päivänä jo kotiin, halusin edes yhden yön nauttia omasta vessasta, suihkusta, telkkarista ja hotellivuoteesta! Onneksi valitsin tämän, kivut ovat pysyneet hyvin kurissa pelkillä buranoilla ja panadoleilla.

Oli mukavaa, kun hoitajat jaksoivat ihmetellä nopeaa sängystä iratutumistani ja hyvin sujuvaa imetystä. Se teki tästä kokemuksesta edes vähän mukavemman, enkä ole vielä edes miettinyt, mitä menetin, kun en saanutkaan kokea alatiesynnytystä tällä kertaa. Ainakin alapääkirvelystä ei tällä kertaa tarvitse kärsiä..

Nyt on sitten tosiaan kuuden viikon liikuntakielto ja painavin asia, mitä saan nostaa on vauva. Eli Anttiakaan en saa nostella kuuteen viikkoon. Se vähän harmittaa, samoin se, että en pääse urheilemaan pitkään aikaan. Kevyet kävelylenkit on sallittuja, kunhan vatsalihaksiin ja haavan alueelle ei kohdistu juurikaan rasitusta. Maha on tällä hetkellä ihan kauhea. Näytän olevan kuudennella kuulla raskaana, eikä leikkauksen vuoksi ärtyneet, tulipunaisena helottavat raskausarvet yhtä paranna näkyä. Mutta KYLLÄ SE SIITÄ! Tärkeintähän nyt on se, että vauva on terve, ja mielialaa kohottavaa on myös se, että maito on alkanut nousta jo nyt rintoihin! Usein se viivästyy leikatuilla äideillä. Kaiken kaikkiaan synnytys oli nopean temponsa vuoksia aikamoinen shokki, joka tulee pyörimään mun mielessä vielä pitkään. Oli kuitenkin onni onnettomuudessa, että se eteni niin vaihdilla, muuten sykkeet olisivat saattaneet laskea jo ennen sairaalaan pääsemistä ja vauva olisi saattanut vaikka kuolla kohtuun. Aion nauttia näistä positiivista muistoista, kannustavista kommenteista ja terveestä vauvasta, ja jutella negatiiviset ajatuksen läpi sitten neuvolatädin tai neuvolapsykologin kanssa jos tulee sellainen olo.

Ihan hirmusen iso kiitos Taysin kätilöille ja lääkäreille nopeasta reagoinnista! 

Tätä selkeämpään kirjoitukseen en nyt univelkaisena ja onnensekoittamana pysty. Saa kysellä, jos haluatte tietää jostain lisää :).

Nopeaakin nopeampi vauva !

Vauva syntyi syöksysynnytyksenä alkaneen synnytyksen päätteeksi hätäsektiolla klo.19.07 sunnuntaina 13.4.2014. Poika sai täydet pisteet, vaikka olikin vain 45cm pitkä ja painoi 2660g. Olen nyt ollut sairaalassa kaksi yötä ja tänään siirryttiin potilashotellin puolelle. Kotiin päästään oman vointini mukaan huomenna tai ylihuomenna. Kasailen synnytyskertomusta tässä imetysten lomassa, ja toivottavasti saan julkaistua sen ihan pian.

Synnytysvuodeosastolla
Potilashotelli

Pienen ensimmäinen hotelliloma ❤

Rv.37+5 (ällövaroitus)

Eilen aamulla ennen viittä heräsin taas kipeisiin polttoihin alaselässä, joita tuli kahdeksan minuutin välein. Kerroin miehellekin, mutta käskin olla innostumatta liikaa, olin ihan varma, ettei se siitä mihinkään taas etene. Eikä edennytkään.
Puoli kahdeksalta aloin kellottaa polttoja uudestaan, ensin levossa puoli tuntia, sitten pyykkejä laitellessa puoli tuntia ja vielä puoli tuntia levossa. Supistuksia tuli 2-4 minuutin välein, jotka ihan vähän voimistuivat pyykkeja ripustaessani. Eivät kuitenkaan niin paljon kuin synnytyksessä. Sittenpä ne loppuivatkin, taas kuusi tuntia alkamisensa jälkeen.
Huomasin myöhemmin päivällä verta wc-käynnin yhteydessä, eli ainakin ne supistelut oli tehnyt taikojaan kohdunsuulla. Soitin varuiksi synnärille, ja kätilökin sanoi puhelimessa, että olen varmasti oikeassa siitä, että kohdunsuulta sitä verta on tullut. Kerroin hänelle samalla epäsäännöllisistä, voimakkaista poltoista, joita oli maanantaina, tiistaina ja eilen tullut sekä limatulpan irtoamisesta. Hän sanoi, että joillakin naisilla avautumisvaiheen alku eli latenssivaihe voi kestää useita päiviä, joillain jopa viikkoja. Supistukset voivat tänä aikana olla häiritsevän voimakkaita ja jos ne oikein häiritsevät lepäämistä, niin sairaalaan otetaan kyllä nukkumaan unilääkkeiden voimalla. Ei onneks mulla ajoitu yöhön ne pahimmat polttelut! :O Voi niitä äitiparkoja, jotka joutuu viikkotolkulla kärsimään niin voimakkaista supistuksista.. Koska olen uudelleensynnyttäjä ja saga-positiivinen, kätilö neuvoi tarkasti, kuinka tulee toimia jos vedet menevät tai jos supistukset muuttuvat äkillisesti rajummiksi. Varsinkin jälkimmäisessä tilanteessa tulee jo kiire, koska nämä supistukset ovat erittäin todennäköisesti availleet kohdunsuuta, ja uudelleensynnyttäjillä 4-6cm avautumisen jälkeen ponnistusvaihe voi olla vain pienen hetken päässä.
Illalla katteltiin Tuubia ja yhtäkkiä mun ylävatsaan/suolistoon alkoi sattua ihan älyttömästi. Mulla on korkea kipukynnys, mutta melkein teki mieli huutaa ja sohvalta nouseminen oli vaikeeta. Maha oli taas ollut koko päivän sekaisin, ja arvelin kivun johtuvan siitä. Venyttelin huolellisesti ja hieroin ylävatsaa painevelin liikkein. Wc-käynnin jälkeen sattui enää vatsan oikealle puolelle, eli suolisto oli vain ärtynyt onneksi. Sain nukkua yön rauhassa, välillä tarkistelin vain liikkuuko vauva edelleen normaalisti. Aamulla loputkin vatsakivusta oli tiessään. Lupasin itselleni tänään, että en aio valittaa synnytyskivuista sitten, kun vihdoinkin alkaa tapahtua. Tää on-off polttelu ja eilinen vatsakipu on jo moninkertasesti ylittäny mun edellisen synnytyksen tuskat.

Kuten jo edellisessä postauksessa sanoin, en nyt odottele vauvan syntyvän näinä päivinä, vaikka tietysti olisi ihanaa päästä tapaamaan pikkunen. Limatulpan irtoaminen ei välttämättä kerro mitään synnytyksestä, mutta USEIN se alkaa 1-10 päivän kuluessa. Ensiviikon lopulla alan taas innokkasti odottelemaan, ja sen viikon lauantaina 19.4 on rv.38+5, joka on saman raskausviikon ajankohta, jolloin Antti syntyi.