Taaperon jalka murtui kahdesta kohtaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eveliina on kohta puolitoistavuotias, voitteko kuvitella!? Minä en todellakaan voi uskoa, että kuun viimeisenä sunnuntaina meillä on puolitoistavuotias tytär. Vauvasta on yhdessä hujauksessa kasvanut itseään (ja toisia) haastava taapero, jolla vauhti vaan lisääntyy ja taidot kehittyy. Onkohan se aina kuopuksen kohdalla niin, että häntä pitää ihan pikkuisena ja nuorempana kuin hän oikeasti onkaan?

Evelle on ehtinyt lyhyen (lue:aivan liian nopeasti kuluneen) elämänsä aikana sattua ja tapahtua vaikka mitä. Ensin puoli vuotta jatkunut sahaava kuume aiheutti päänvaivaa niin meille kuin lääkäreillekin, ja sitten jalka murtui kahdesta kohtaa. Sairaalassa ja lääkärissä on siis tullut vietettyä aikaa tämän lapsen kohdalla, enkä halua edes ajatella kuinka vauhdikkaaksi tämä elämä tästä vielä muuttuu.

Evelle tosiaan sattui hyvin tavanomainen, mutta varsin suuren vahingon aiheuttanut tapaturma kotona viime syksynä. Olimme koko porukka meidän sängyssä loikoilemassa tavalliseen tapaan, myös me molemmat vanhemmat. Eve on osannut laskeutua itse sängystä alas jo hyvän tovin, mutta tuona aamuna hän jostain syystä saikin itselleen tavallista enemmän vauhtia, ja ilmeisesti laskeutui suoralle jalalle kovalla voimalla, tai kolhaisi jalkansa yöpöytään, kukaan ei tiedä. Tyttö alkoi itkeä säikähtäneenä, ja itse tietysti ensimmäisenä tarkistin hänet näkyvien ruhjeiden varalta päästä jalkapohjiin, eikä mitään näkynyt. Evekin rauhoittui nopeasti, joten ajattelin kaiken olevan kunnossa. Pian aamun aikana kuitenkin jo huomattiin, ettei tyttö voinut varata painoa ollenkaan oikealle jalalleen. Hän osasi tuolloin jo kulkea sujuvasti taaperokärryn avulla ja seisoskeli ilman tukea, mutta nyt ei kumpikaan onnistunut, vaan välittömästi alkoi aivan hirveä kipuitku. Siitä sitten lähdettiin saman tien Valkeakosken terveyskeskukseen, missä meidät vastaanotti päivystävä lääkäri. Hän tutki jalkaa, käänteli, väänteli ja paineli, eikä Even ilme värähtänytkään lääkärin käsittelyssä. Lääkäri totesi jalan olevan ihan kunnossa, ehkä pientä tärähdystä lukuun ottamatta. Ohjeeksi saatiin seurata tilannetta, jalalle saisi tuoda painoa ja takaisin terkkariin olisi asiaa, mikäli aristus jatkuu vielä viikon kuluttua. Pyysin lääkäriltä kuitenkin röntgenkuvausta, ihan vaan varmuuden vuoksi, mutta lääkäri sivuutti pyyntöni säteilyn haittoihin vedoten, ja kehotti varaamaan tarvittaessa aikaa fyssarille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muutamaa päivää myöhemmin tyttöparan surullisia kasvoja kotona katseltuani marssittiin jälleen terveyskeskukseen, ja tällä kertaa vaadin röntgenaikaa. Kipu tuntui kotona päivä päivältä yltyvän jalalle painoa varatessa, mutta jalassa ei vieläkään näkynyt mitään merkkejä murtumasta, ei turvotusta tai mustelmia. Meidät vastaanotti nuorehko mieslääkäri, joka tutki jalkaa jalkapohjasta lonkkaan. Eveä seisottaessaan hän totesi vian olevan lonkassa; näinpä hän siis pyysi röntgeniä vain oikeasta lonkasta. Eihän niissä kuvissa mitään näkynyt, mutta saatiin kuin saatiinkin aika silti Taysiin lasten kirurgian polille. Eve ei tälläkään kertaa näyttänyt terkkarissa kipuaan, vaan tyynen rauhallisesti antoi lääkärin tutkia kipeää jalkaa.

Seuraavalla viikolla tuli aika Taysiin, ja meidät otti vastaan aivan ihana naislääkäri, niin kokonaisvaltaisen pätevä ja asiansa osaava. Hän halusi kuvat koko jalasta, monesta eri kuvakulmasta. Röntgeniin pääsimme heti lääkärin vastaanoton jälkeen, ja sen jälkeen suoraan takaisin lääkärille, jossa nähtiinkin selvästi syy Even kivulle. Jalka oli murtunut sekä sääri- että pohjeluusta ja sen lisäksi pohjeluu oli taittunut mutkalle. Pohjeluun taitto oli kuvaushetkellä muistaakseni 35 astetta, ja sitä oli erittäin todennäköisesti lisännyt se, että jalalle oli varattu painoa vamman tulemisen jälkeen. Me ei siis missään kohtaa tätä prosessia tietenkään Eveä pakotettu seisomaan tai kävelemään, vaan hän itse nousi muutamia kertoja sohvaa tai tuolia vasten seisomaan, itkuisin ja kipein seurauksin. Pohjeluun murtuma oli onneksi vain luun pinnassa oleva, luun pintaan ”raapaisujäljen” tehnyt murtuma, sääriluun murtuma hieman suurempi. Kummatkin olivat kuitenkin jo lähteneet luutumaan ihan hyvin. Jalkaan laitettiin kokojalan kipsi suojaksi, ja sen annettiin suojata jalkaa kahden viikon ajan.

Nuo kaksi viikkoa olivat kyllä hyvin raastavat niin äidille kuin tyttärellekin. Kuvitelkaa siinä kehitysvaiheessa oleva lapsi, jolla on sisäinen tahto päästä pystyyn ja liikkumaan omin avuin eteenpäin. Siihen kun lisätään kipsi, joka ei anna periksi yhtään, on lopputulos vähintäänkin surkuhupaisa. Taapero konttasi kyllä menemään ihan täyttä päätä, kipsattua jalkaa perässään vammautuneen hännän lailla kiskoen. Seisomaan oli ihan pakko päästä koko ajan, mutta eihän se onnistunut. Kaksi viikkoa meni tyttöä kannellen, myös kipsin päälle sopivien housujen löytyminen toi päänvaivaa, eikä yli kahden tunnin yhtämittaisista unista kutiavan ja jomottavan jalan kanssa ollut puhettakaan. Yhdessä kuitenkin tsempattiin toinen toisiamme, ja kahden viikon jälkeen jalka kuvattiin uudelleen ja kipsi vihdoin poistettiin. Taysissa pyöriteltiin ajatusta, että säännölliset kontrollit tulisivat tarpeeseen jalan kasvun seurannan vuoksi. Kävimme neliviikkoiskontrollissa tällä viikolla, ja lääkäri tulikin toisiin ajatuksiin jatkon osalta; murtumat olivat luutuneet loistavasti ja pohjeluu suoristunut aivan mahdottoman hyvin. Jalkaa siis tullaan kontrolloimaan vain, jos siinä ilmenee jotain epätavallista. Kävelyn oppiminen on auttamatta viivästynyt tämän onnettomuuden vuoksi, eikä Eve vielä kävele täysin ilman tukea. Huonekalujen välit ja jopa huoneesta toiseen hän kävelee ongelmitta, mutta hän tarvitsee paljon rohkaisuja ja pidemmillä matkoilla vastaanottajan, jotta uskaltaisi lähteä tepastelemaan. Rohkeutta karttuu kuitenkin päivä päivältä enemmän, ja varmasti vielä tämän kuun aikana päästään taas iso askel eteenpäin kävelyn osalta.

Haluaisin kannustaa kaikkia vanhempia oikeasti vaatimaan tarkempia tutkimuksia, jos yhtään epäilyttää oman lapsen tila. Itse olisin voinut jo ensimmäisellä kerralla tiukemmin vaatia röntgeniä tai vaihtoehtoisesti käydä yksityisellä lääkärillä; näin oltaisiin luultavasti vältytty monelta harmilta tämän prosessin aikana. Luotin lääkäriin, kuten moni muukin varmasti olisi samassa tilanteessa tehnyt, mutta valitettavasti se ei näköjään ole aina paras vaihtoehto. Minulle tuli ensimmäisillä lääkärikäynneillä Valkeakoskella tunne, että lääkäri ajatteli minun jotenkin dramatisoivan Even tilaa tai keksivän hänelle näitä oireita. Saattoihan se siltä vaikuttaa, kun  tyttö ei syystä tai toisesta halunnut näyttää jalan koskemisesta aiheutuvaa kipua lääkärissä. Eipä uskoisi näin pienen osaavan peitellä tunteitaan, varsinkaan kipua. Tässä parin kuukauden aikana on tullut käytyä taas läpi ties mitä äitiyden ihania tunnekirjoja itsesyytöksistä vihaan koko yhteiskuntaa kohtaan, mutta onneksi se on nyt vihdoin ohi – ainakin tältä osin.

Rauhallista viikonloppua teille!

Heidi

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s