Äitiys syrjäytti parisuhteen

En tiedä muista, mutta itse olen kokenut jotenkin hankalaksi olla samaan aikaan äiti ja panostaa täysillä parisuhteeseen. Erityisesti heti synnytysten jälkeen olen kadottanut itseni jotenkin ihan kokonaan, ja sellainen ”äitimoodi” on astunut mukaan kuvioihin. Läheisyys puolison kanssa on jotenkin inhottanut ja varsinkin intiimit jutut ovat tuntuneet hauskan sijaan lähinnä likaisilta. Osittain tällainen lapseen päin sulkeutuminen on varmaan ihan luonnollistakin sen pienen uuden ihmisalun kannalta, mutta olen silti miettinyt, että olisinko pystynyt parempaan? Havahduin tähän vasta odottaessani meidän kuopusta, ja silloin päätin, ettei niin tulisi tapahtumaan kolmatta kertaa.

Identiteetti hukassa

Kahden ensimmäisen synnytyksen jälkeen kadotin täysin itseni sekä kommunikointikykyni, enkä myöskään tuntenut oloani enää lainkaan läheisyydenkaipuisaksi. Tuntui, että sain ihan riittävästi läheisyyttä lapsilta, varsinkin vauvalta, joka on kuitenkin tissillä ja ihossa kiinni useita tunteja päivässä. Lasten antamasta läheisyydestä en kuitenkaan ole koskaan ollut ahdistunut, päinvastoin. Muistan, miten saatoin vain nopeasti halata miestäni, ja sen jälkeen antaa lapsilleni maailman lämpöisimmät halit koskaan. Enkä edes tajunnut, kuinka pahalta mahtoi puolisosta tuntua jäädä niin ulkopuolelle.

En ole tahallani tai tietoisesti koskaan yrittänyt työntää puolisoani kauemmas. Koin olevani ihan loistava äiti juuri meidän lapsille, ja uskon edelleen olleenikin. Valitettavasti minun on myönnettävä, että olin sitä parisuhteen kustannuksella. Ensimmäisen lapsen myötä katosivat suhteesta viimeisetkin kuherruskuukausien rippeet, kun vauva-arki iski vasten kasvoja. Huomiota ja rakkaudenosoituksia odotin mieheltäni, vaikken niitä osannut antaa takaisin. Sitten vain ihmettelin, miksi en ole tyytyväinen, miksi hän ei ole tyytyväinen? Oletin mieheni tekevän minut onnelliseksi, samalla kun itse vain elin täydellisessä äitikuplassa päästämättä häntä edes lähelleni. En myöskään uskonut tai huomannut omassa käytöksessäni olevan mitään vikaa, minähän elin vain sen mukaan, minkä tunsin hyväksi. Samalla sysäsin läheisyydenpuutteen ja parisuhteessa tapahtuvan etääntymisen TÄYSIN äitiyden piikkiin.

Itsetutkiskelua ja parisuhdeterapiaa

Olin jatkuvasti hieman hämilläni siitä kuinka ylitsevuotavia tunteita äitiys minussa herätti; olin niin käsittämättömän onnellinen lapsistani, välillä ylisuojeleva ja välillä itkin ihan pienistäkin asioista. Äitiys oli yhtäkkiä tärkeämpää kuin parisuhde, vaikka todellisuudessa parisuhde on perusta koko perheen hyvinvoinnille. Kaikki muuttui kuitenkin oman pääni sisällä loppusyksystä 2016 jolloin aloin odottaa Eveä. Jostain sisältäni löysin jälleen sen palon olla muutakin kuin vain äiti. Olin raskaana, ja olin siitä äärimmäisen onnellinen, mutta vihdoin avasin silmiäni myös meidän parisuhteelle: kaikki oli käytännössä hyvin, mutta intohimo ja päivittäiset hellyydenosoitukset olivat lähes olemattomat. En tiedä oliko se sitten iän tuomaa kypsyyttä vai mitä, mutta tajusin vaan yhtäkkiä, etten viimeisten vuosien aikana ollut laittanut juuri tikkuakaan ristiin avioliittomme eteen.

Aloin kehittää uusia ajatusmalleja ja erityisesti etsiä uudelleen itseäni. Olihan minun pakko olla muutakin kuin vain äiti. Pikkuhiljaa kaivoin itseni esiin äitiysvaatteiden ja kakavaippavuorien alta, mutta sieltä paljastui jotain ihan muuta, kuin mitä olin odottanut. Kun äitiys riisuttiin, jäljellä oli itseään inhoava, epävarma tyttö, joka katsoi itseään peiliin samoilla silmillä, joilla 15-vuotias teini katsoi inhoten itseään. Oli todella outoa kantaa sisällään maailman rakkainta asiaa ja olla kahden lapsen vahva ja ylpeä äiti, mutta samaan aikaan tuntea itsensä todella heikoksi sisältä päin.

Uskon, että huonolla itsetunnolla ja jopa osittain myös syömishäiriökäyttäytymiseen johtaneilla seikoilla olleen osansa siinä, miksi muutuin niin radikaalisti äidiksi tullessani. Halusin olla paras mahdollinen äiti, koska olen perfektionisti ja kontrollifriikki. Täytyi todistaa kaikille, että nuoresta iästäni huolimatta pystyisin parempaan kuin kukaan muu. Samalla halusin kuitenkin haudata itseni äitiyden alle, koska en pystynyt rakastamaan itseäni. Tämän tajutessani aloin tehdä töitä sen eteen, että pystyisin rakastamaan itseäni myös äitiyden ulkopuolella; ensin yksin ja lopulta parisuhdeterapiassa vuonna 2017. Suurimman muutoksen minussa sai aikaan tämä lause: parisuhde on jatkumo lapsen ja vanhemman väliselle suhteelle.

Sen enempää nyt menemättä lapsuuteeni, olin aivan sanaton. Sehän oli itsestään selvää! Kävin läpi omaa suhdettani omiin vanhempiini avioliittoni kautta, tai oikeastaan vaan siirsin vaikean isäsuhteen puolisoni harteille. Hän ei voisi olla erilaisempi kuin edesmennyt isäni, mutta siitä huolimatta jotenkin pakotin sen ajatuksen tulemaan todeksi. Ei meillä lapsuudenkodissa mitenkään hirveästi osoitettu läheisyyttä tai rakkautta, ja minun oli hyvin vaikeaa kohdata isäni esimerkiksi tavallista huonomman koenumeron kanssa, halusin tehdä hänet aina ylpeäksi. Suurin ongelma minun ja mieheni liitossa löytyi kuitenkin kommunikointitaitojen puutteesta; emme puhuneet riittävästi, emme huonoista emmekä hyvistä asioista. Me emme myöskään riidelleet, emme oikeastaan koskaan, ja se ei ole hyvä juttu. Me vaan ei osattu ottaa mieltä painavia asioita esille, vaan annettiin niiden kasautua omiin mieliin. Olen maailman kiitollisin meidät vastaanottaneelle pariterapeutille, sillä askeleet parempaan avioliittoon ovat olleet valtavan palkitsevia.

Rakkaudentäyteinen tulevaisuus

Kun tänään katson itseäni peilistä, näen 26-vuotiaan sporttisen, hyvinvoivan naisen, joka on itsevarma ja päämäärätietoinen. Näen rakastavan äidin, ja miestäni huomioivan vaimon. Kun katson puolisoani, sitä miestä, joka on minun vierelläni perheemme toinen tukipilari ja isää, jollaiseksi hän on tullut, en voisi olla yhtään kiitollisempi. Rakastan häntä päivä päivältä enemmän, ja olen älyttömän onnellinen, että kävin oman päänsisäisen prosessini läpi. Ties missä olisimme nyt.

Elämä ei ole satua, ja meilläkin on vielä paljon opittavaa. Läheisyys on kuitenkin osa meidän arkea, ja meistä molemmista on tullut paljon avoimempia. Otan itse vastuun omasta onnellisuudestani, ja teen myös paljon mieheni onnellisuuden eteen. Sen vuoksi me ollaankin nyt paremmassa tilanteessa kuin varmaan koskaan meidän avioliiton aikana. Me ei enää olla erilliset ihmiset kulkemassa omaa polkuaan tässä liitossa, vaan pariskunta katsomassa käsi kädessä samaan suuntaan.

Ihanaa ystävänpäivän iltaa kaikille. ❤

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s