Mitä meille kuuluu?

Viimeinen vuosipuolikas alle kouluikäisen äitinä on startannut, enkä voisi olla yhtään onnellisempi kuin juuri nyt. Eikun hetkinen, annas kun mietin uudelleen.. Meillähän on sairastettu marraskuusta saakka, pojan epäkäslihas on revähtänyt, ja odotan kauhulla viimeisen imetystaipaleen päättymistä. Voidaanko me oikeasti olla onnellisia? Vastaus on kyllä, kaikesta tästäkin huolimatta, olen juuri nyt todella onnellinen ja kiitollinen elämästä, jota elän.

Rakastan helmikuuta, valkoisina huurtavia puita ja alati lisääntyvää auringonvaloa. Ensimmäistä kertaa vuosiin tuntuu, etten oikeastaan edes malttaisi luopua talvesta. Onneksi kevääseen (a.k.a kevätpäivänseisaukseen, josta katson kevään alkavan) on vielä yli kuukausi aikaa. Yli kuukausi aikaa laskea pulkkamäkeä, seurata esikoisen uskomattomia hiihtotaitoja ja hioa hänen kanssaan yhdessä luistelua vielä ennen jäiden sulamista. On aikaa tehdä lumiukkoja, pukeutua muhkeisiin kaulahuiveihin ja löysään neulepaitaan, ja aikaa taistella miehen kanssa siitä, kuka lähtee käyttämään koiran myöhäispissillä 20 asteen pakkasessa.

Sairastelukierre ja välikohtaus eskarissa

Joulun jälkeen aika on mennyt jotenkin erityisen nopeasti, enkä voi vähätellä meidän uskomattoman sairastelukierteen vaikutusta tähän. Sairastelu alkoi marraskuussa ja uskokaa tai älkää, jatkuu yhä edelleen. Meillä on podettu angiinaa, flunssaa, kuumetta, oksennustautia, noroa, virusperäistä nielutulehdusta, c-streptokokkia (nielussa sekin), lisää oksennustautia, lisää flunssaa ja nyt jälleen Antilla on vatsatauti. Koska Antti aina aloittaa nämä sairastelukierteet, ja me ei todellakaan laiteta lapsia puolikuntoisina eskariin ja kerhoon, niin olen aika vakuuttunut siitä, että pöpöt tulevat eskarista. Olen huomannut siellä aika tehokkaasti räkiviä lapsia muutamaan otteeseen, enkä voi ymmärtää, en ollenkaan, miksi heidän kanssaan ei olla kotona. Vähintään kaksi oireetonta päivää kotona vatsataudin ja noron jälkeen, kuumeen jälkeen ainakin yksi oireeton päivä. Eikö työpaikoilla ymmärretä täällä Pirkanmaalla lapsiperheitä, eikö vanhemmat saa jäädä kotiin lasten kanssa? Onko teillä mielipidettä tästä? Milloin on ok viedä lapsi taas hoitoon, eskariin, kouluun tai kerhoon? Onko teidän hoitopaikoissa ollut puolikuntoisia lapsia? Olipa syy sitten missä tahansa, niin kyllä saisi jo sairastelut riittää. Ollaan koitettu keksiä saikkupäiville kotona aina jotain mieluisaa tekemistä, mutta kyllä 6- ja 4-vuotiaita jo harmittaa, jos ei pääsekään oman kaveriporukan kanssa touhuamaan. Itseäni vähän harmittaa sairastelun vaikutus mun treeneihin, ja mies on myös joutunut olemaan töistä pois, milloin oman sairauden ja milloin lasten tai minun sairaalareissujen takia.

Sairastelujen lisäksi Antille sattui eskarissa pieni välikohtaus pari viikkoa takaperin. Puhuinkin tästä jo Instagramissa aiemmin. Eskarikaverit olivat ulkona kaataneet Antin leikin tiimellyksessä (ja hän oli tässä vaiheessa ihan mukana vielä leikissä), mutta äkkiä leikki muuttuikin rajummaksi, kun kaverit eivät pojan pyynnöstä huolimatta nousseet pois hänen selkänsä ja niskansa päältä. He olivat painaneet myös Antin kasvoja maahan, johon hän tietenkin oli vastannut nostamalla kasvojaan yhä voimakkaammin irti lumenpinnasta. Tämän seurauksena lihakset olivat menneet ihan jumiin niskahartia seudulta, ja päivystyslääkäri totesi myös lievän revähdyksen epäkäslihaksessa. Antti oli tapahtuman vuoksi pois eskarista kaksi päivää, mutta parin päivän rauhallisen oleskelun jälkeen niskahartiaseutu oli taas kunnossa. Viimeisetkin lukot avautuivat tapahtumien jälkeisen viikonlopun hiihtoreissulla, mutta Anttia kyllä selkeästi harmitti, kun kaverit eivät ottaneet tosissaan hänen pyyntöään. Se tässä ehkä eniten harmittaa itseänikin. Vaikka kyse onkin vielä suhteellisen pienistä lapsista, niin aina pitäisi muistaa kuunnella, mitä kaveri sanoo. Hoitajat eivät olleet nähneet tilannetta ollenkaan, mikä tietysti on herättänyt useita kysymyksiä omassa ja mieheni päässä. Toivottavasti tällaista ei sattuisi enää uudelleen, mutta kyllähän poikien leikit välillä aika raisuiksi tuntuu menevän.

Oma sairastelukierteeni tuntuu ihan mitättömältä sen rinnalla, että lapsetkin ovat käyneet läpi jo kaksi-kolme kuumetautia ja yhdet vatsataudit (Antti on tällä hetkellä jo toisessa). Marraskuun alkupuolella sairastuin ihan perusflunssaan, joka nosti maltillisen kuumeen ja aiheutti erityisesti kurkkukipua. Kurkkukipu jatkui vielä kaksi viikkoa muiden oireiden kadottua, jolloin päätin mennä päivystykseen käymään, noin viikkoa ennen joulua. Siellä nuorehko hoitaja hieman epäilevästi tarkasti nielun ja kierrellen ja kaarrellen laittoi kuin laittoikin minulle lähetteen nieluviljelyyn. Viljelystä paljastui pari päivää myöhemmin C-streptokokin aiheuttama nielutulehdus, johon sain penisilliiniallergiani vuoksi Kefexin -kuurin. Tästä alkoi viikkoja kestävä kidutus, johon kuului vatsaoireita, kurkkukipua kipeine proppuineen nielussa, Tays -käyntejä nielupaise-epäilyn vuoksi, turha käynti leukakirurgian puolella, lisää antibioottia ja tämän jälkeen vielä virusperäinen nielutulehdus kruunaamaan koko komeuden. Kun oloni vihdoin parani, sairastuin viisipäiväiseen vatsatautiin. Mutta nyt olen vihdoin pysynyt reilun viikon terveenä, ja todella toivon, että vastustuskyky antibioottien jäljiltä olisi vihdoin palautunut normaaliksi.

Elämä ei ole ollut ihan pelkkää sairastelua, vaikka siltä kuulostaisikin. Minulla on meneillään tälle vuodelle muutamia superhauskoja juttuja, joista en malttaisi olla erossa lainkaan! Kirjoitan tällä hetkellä e-kirjaa, joka tulee pitämään sisällään vegaanisia, vatsaystävällisiä reseptejä ja henkiseen sekä fyysiseen hyvinvointiin ja elämän tasapainon löytämiseen liittyviä juttuja. Lopputuloksen haluan olevan sellainen hyvänmielen kirja, josta niin vegaanit kuin sekasyöjätkin voisivat saada vinkkejä ja inspiraatiota onnelliseen ja tasapainoiseen elämään. Olen kirjan kirjoittamisessa jo hyvällä mallilla, sadasta kirjaan päätyvästä reseptistä 70 on nyt kirjoitettu puhtaaksi ja osa on myös saatu jo valokuvattua. Työtä riittää kuitenkin vielä ihan hulluna, mutta tavoite kirjan julkaisulle onkin vasta ensivuoden vaihteeseen. E-kirja ei ole ainoa hauska juttu, mihin olen päätynyt, vaan nappasin itselleni myös ihan älyttömän hauskan (vaikakin myös haasteellisen) työn erään suomalaisen mediatalon alta, jolle työskentelen projektipäällikkönä vaikuttajamarkkinoinnissa. Olen todella ylpeä itsestäni, ja tämä on just niin mun juttu, että melkein halkean, kun kirjoitan tätä tänne! ÄÄK! Sen vaan sanon, että tavoitelkaa teidän unelmia ja uskokaa itseenne, ja myös itseopiskelu ja itsensä kehittäminen vapaa-ajalla on kannattavaa.

Töiden, lapsiperhe-arjen ja harrastusten lisäksi on tulossa paljon muita hauskoja juttuja jo nyt lähikuukausina. Esimerkiksi Messukeskus täyttyy jälleen ihan huikeista tapahtumista kevään aikana, ja haluaisin osallistua ainakin kamera-, kevät-, lähiruoka ja luomu, sekä lapsimessuille. Työporukan kanssa on tulossa kiva päivä Helsingissä maaliskuussa, ja sisällöntuotantoporukan kanssa hauska päivä Tampereella huhtikuussa. Näiden lisäksi meillä on maaliskuussa seitsemäs hääpäivä, Eetulla huhtikuussa 5-vuotissynttärit, kesäkuun lopussa Eveliina täyttää jo kaksi vuotta ja syksyllä Antti meneekin jo kouluun! Koulunalusta en voisi olla enempää innoissani, mutta sen sijaan kasvavasta taaperosta olen ihan puhtaasti järkyttynyt. Hän on hyvin päättäväisesti lopettamassa imetystaivaltaan ja oppii ihan jatkuvalla syötöllä uusia sanoja ja mitä ihmeellisimpiä taitoja (kuten piirtäminen, laulaminen, tanssiminen, juokseminen, kotileikit, sotaleikit, palapelit..). Olen sanonut varmaan miljoona kertaa, että en haluaisi tämän viimeisen lapsen kasvavan näin nopeasti, enkä millään olisi valmis luopumaan edes siitä ajatuksesta, että meillä on vauva kotona. Ei meillä kuitenkaan enää ole, vaan vahva ja omatoiminen taapero. Eetukin opettelee aakkosia samaa tahtia Antin kanssa, ja Antti on ihan juuri oppimassa lukemaan.

Imetyksen loppuminen mahdollistaa minulle erään pitkäaikaisen haaveeni toteutumisen, eli munasolujen luovutuksen. Olen käynyt jo esikäynnillä Tampereen Ovumialla, ja minut on todettu hyväksi luovuttajaehdokkaaksi. Luovutus aloitetaan sen mukaan, kuinka saamme kromosomitutkimusten tulokset labrasta, mutta viimeistään maaliskuun kuukautiskierron alussa hoidot alkavat. Silloin loppuu myös viimeiset imetykset, vatsanpeitteisiin pistettävät hormonit kun eivät sovi imetyksen kanssa yhteen. Munasolujen lahjoittamisesta tulen varmasti kirjoittamaan kokemuksia sitten, kun sen aika koittaa.

Pääsääntöisesti meille siis kuuluu hyvää; vaikka edelleen sairastelukierre näyttää jatkuvan, niin meillä on kuitenkin kaikki hyvin. Pystymme elämään valitsemamme elämäntyylin mukaisesti, perheessä ei ole vakavia sairauksia ja olemme yhdessä onnellisia. Arki sujuu ja sukulaisetkin ovat pysyneet terveinä, ei kai enempää voi toivoakaan juuri nyt? Meillä on myös paljon asioita, joita odottaa, harrastuksia, joista saamme virtaa ja kavereita, joiden kanssa jakaa elämää. Ja minulla on teidät siellä ruutujen toisella puolella. Kiitos siitä! 🙂

Mitä teidän alkuvuoteen kuuluu? 

Kannattaa käydä seuraamassa mun Instaa (@heidii.susanna), päivittelen sinne paljon ihan arkijuttuja ja pidän mm. Day in life -päiviä storyssa.

Mainokset

Mihin ekobloggaajan lapset pukeutuvat?

Viime vuonna keskityin yhä enemmän kehittämään omien ostotottumusteni muokkaamista kestävää kehitystä tukevaksi. En aiempinakaan vuosina ole ollut mikään varsinainen shoppailijatyyppi, ja meillä on jo pitkään suosittu käytettyjä vaatteita, niin omassa kuin lastenkin vaatehankinnoissa. Vuonna 2019 haluan keskittyä lastenvaatteisiin, pohtia mikä on loppujen lopuksi se ilmastolle sekä meille paras ja toimivin vaihtoehto ja tehdä ratkaisuja sekä lasten oman tyylivalinnan, kestävyyden ja taloudellisuuden kannalta.

Tällä hetkellä lasten vaatekaapit sisältävät pääsääntöisesti sellaisia vaatteita, jotka eivät kohtaa omien arvojeni kanssa millään tavalla; Espritin, H&M:n, Lindexin, KappAhlin ja Prisman sekä Citymarketin vaatteista taitaa pääsääntöisesti muodostua lasten vaatevalikoima. Toki seassa on paljon luomupuuvillaa sisältäviä vaatteita, mutta halpaketjun luomumerkinnät eivät ole minulle tae vastuullisesta tuotteesta. Viime vuonna ostin lapsille uutena yhteensä yhdeksät housut ja 13 paitaa, kolmet kengät, neljä pipoa, neljät rukkaset, alusvaatteita ja sukkia, yhden toppatakin, yhdet toppahousut ja kaksi mekkoa. Lisäksi kirpputorilta ostettiin vaatteita noin kymmenisen kappaletta.

Miksi kirppisvaate ei välttämättä olekaan paras vaihtoehto

Lapset kasvavat hurjaa vauhtia koko ajan, ja sen mukaan myös vaatteita on hankittava. Olen kirpputoriostoksilla ehkä yrittänyt jopa kiertää vastuutani, ja selittänyt hankinnan itselleni hyväksytyksi sen perusteella, että joku toinen on käyttänyt sitä aikaisemmin. Ja onhan kierrätys aina parempi kuin uuden ostaminen, joten se on hyvä lähtökohta. Kirpparivaateissa on kuitenkin yksi huono puoli, ja se on niiden kestävyys ja lyhytikäisyys; suurin osa kirpputoreilla myytävistä vaatteista kun sattuvat olemaan juuri niitä halppisketjujen ja pikamuotia ihannoivien yritysten tuotosta, ja sen me kaikki tiedämmekin, etteivät halvalla tuotetut vaatteet aina kestä edes sen yhden lapsen käytössä. Onko kirppistely siis kuitenkaan se ekologisin, saati eettisin tapa toimia? Ne vaatteet on kuitenkin valmistettu alipalkatussa tehtaassa huonoissa oloissa, epäekologisesta materiaalista, eikä se fakta siitä mihinkään muutu, oli vaate sitten kirppikseltä tai ei. Ja vaatteet myös päätyvät nopeasti tekstiilinkeräykseen mentyään rikki parin kuukauden käytön jälkeen. Käytettyjen vaatteiden joukosta kannattaisi siis kuitenkin ronklata ne kestävimmät vaihtoehdot, ja suosia niissäkin kotimaista.

Meidän lasten vaatteet

Meillä on siis kolme lasta, kaksi poikaa ja tyttö, ja heillä on ikäeroa toisiinsa 1v5kk ja 3v2kk. Poikien vaatteiden osalta on ollut helppoa siirtää vaan eskarilaisen pienet suoraan pikkuveljen vaatekaappiin, ja samoin poikien vauva-ajan vaatteet ovat olleet taaperon käytössä. Antti on aina kulkenut pituudessa yläkäyrällä ja Eetu alakäyrän alla, ja Antti myös kasvaa koko ajan hieman Eetua vauhdikkaammin. Tästä syystä Antilta jää vaatteita pieneksi nopeasti, ja Eetu ei oman kasvutahtinsa vuoksi pysy Antin vaatekoon perässä, joten vaatteet tuppaavat kertymään Eetun kaappiin. Toisaalta se on hyvä, sillä ainakin hänellä on aina vaatteita käytössä, eikä juuri koskaan tarvitse ostaa lisää. Mutta toisaalta taas kauhistuttaa se vaatemäärä, sillä Eetu ei millään ehdi edes käyttää kaikkia vaatteita, joita Antilta jää.

Eskarilaisen vaatekaappi: 8 paitaa (lyhyt- ja pitkähihaiset), 1 huppari, 1 villapaita, 2 farkut, 1 reisitaskuhousut, 5 collegehousut, 2 shortsit, 3 yöpukua. Lisäksi 1 toppatakki ja 1 toppahousut, 2 välikausiasua, 1 nahkatakki, 1 lenkkarit, 1 saappaat ja 1 talvikengät.

4-vuotiaan vaatekaappi: 30 paitaa (lyhyt- ja pitkähihaiset), 2 hupparia, 1 villapaita,1, reisitaskuhousut, 2 farkut, 5 collegehousut, 4 shortsit, 3 yöpukua. Lisäksi 1 toppatakki, 2 toppahousut, 3 välikausitakkia ja 1 välikausihousut, 1 farkkutakki, 1 lenkkarit, 1 saappaat ja 1 talvikengät.

Kuopuksemme Eveliina on kulkenut hyvin pitkälti poikien sekä muutamaa kuukautta vanhemman serkkutytön vanhoissa vaateissa. Viime kuukausina neiti on alkanut selkeästi alkanut muodostamaan hyvin vahvoja mielipiteitä omasta pukeutumisestaan (ja kaikesta muustakin), mikä luultavasti kuuluu enemmiltä määrin tähän taaperoikään kuin hänen luonteeseensa. Lasten omaa tyyliä mukailemme mahdollisuuksien mukaan, mutta se ei tarkoita sitä, ettei rajoja asetettaisi; lapset oppivat vastuullisuutta parhaiten vanhempien antamasta esimerkistä.

Taaperon vaatekaappi: 7 mekkoa, 1 hame, 7 legginssit, 4 collegehousut, 1 velourhousut, 2 hupparia, 7 paitaa, 2 bodya, 6 yöpukua, 1 one piece, 3 talvihaalaria, 1 talvitakki, 1 toppahousut, 1 välikausitakki, 1 farkkutakki, 1 välikausihaalari, 1 talvikengät ja 2 fleecekerrastoa.

Olen pitänyt kirjaa jokaisesta Evelle itse ostamastamme vaatteesta, koska rakastan listojen, muistiinpanojen ja laskelmien laatimista. Uutena Evelle on tämän 1,5 vuoden ja raskausaikana aikana ostettu 2 mekkoa, 4 bodya, 2 paitaa, 2 collegehousut, 1 velourhousut, 1 hame, 1 kengät, 3 pipoa, 2 rukkaset. Käytettynä on ostettu 4 mekkoa, 8 collegehousut, 4 velourhousut, 6 leggingsit, 1 talvitakki. Tästä voidaan nopeasti laskea, että jokaista Even käyttämää kokoluokkaa kohden 50-86, on jokaista kokoa varten ostettu 5,85 vaatetta/kokoluokka. Rahaa näihin on mennyt yhteensä 344,68€. Se on aika paljon siihen nähden, että me ollaan tosiaan saatu Evelle tosi paljon vaatteita lahjaksi ja käytettynä. Kalleimmat vaatteet Even kaapissa ovat Papun musta hame, PaaPiin kaurismekko ja Villervallan popparibody. Minua ei haittaa lainkaan maksaa kotimaisista vaatteista enemmän, sillä tiedän niiden kestävän kuitenkin loppupeleissä paremmin. Lisäksi kotimaisten yritysten tukeminen on miljoona kertaa tärkeämpää, kuin riistotehtaiden tukeminen.

Kuten aiemmin mainitsin, tämän vuoden yksi vallitseva teema tulee olemaan lastenvaatteisiin panostaminen. Antti saattaa syksyyn mennessä kasvaa ulos suurimmasta osaa nyt käyttämistään vaatteista ja kengistä (nyt koko 122-128 ja kengän koko 33 käytössä), joten hänen kohdallaan tulee ajankohtaiseksi viimeistään loppukesästä/alkusyksystä vaatekaapin tarkastus. Ideaalitilanne olisi, että koululaisen kaapissa olisi mukavia, kulutusta kestäviä ja siistinä pysyviä vaatteita, jotka tietysti kohtaavat lapsen oman vaatemaun kanssa. Eetun käyttöön päätyy Antin hyvänä pysyvät vaatteet. Eveliina kasvaa humisten, ja hänelle ovat pian sopivia pojilta jääneet 92-98 kokoiset vaatteet. Koska hän on tyttö, niin en halua pukea häntä kuitenkaan pelkästään poikamaisiin vaatteisiin, ja hän tuntuu itsekin pitävän enemmän vaaleista väreistä ja valitsee usein mekon housujen sijaan. Hassua, miten luonnostaan se tulee, sillä meillä ei vaatteiden valinnassa ohjata muuhun kuin säänmukaiseen pukeutumiseen.

Vuosi 2018 oli ensimmäinen vegaanivuoteni, ja silloin myös tein muutoksia oman vaatekaappini vastuullisuuteen. Vuonna 2019 en osta lastenvaatteita pikamuotiliikkeistä, vaan uudet vaatehankinnat teen vain vastuullisilta, kotimaisilta merkeiltä. Pidän kotimaisuuden mielessä myös käytettynä ostetuissa vaatteissa. Seuraava eteen tuleva hankinta taitaakin olla Antin toppatakki. Edellinen alkaa olla inasen lyhyt hihoista, mutta toivon sen riittävän vielä tämän kevään (eikä poika tunnu mielellään luopuvan rakkaasta, vihreästä takistaan). Jos teillä on jotain vastuullisia merkkivinkkejä lasten ulkovaatteisiin, niin saa kertoa!

Vastuullisuusvalintojen tekeminen on minulle henkilökohtaisesti hyvin helpottavaa ja ahdistuneisuutta lievittävää. Kannustan edelleen myös teitä maltilliseen kuluttamiseen, ja panostamaan erityisesti lastenvaatteiden osalta kulutusta kestävien vaatteiden valintaan.

Ihanaa loppuviikkoa!

Heidi

Taaperon jalka murtui kahdesta kohtaa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eveliina on kohta puolitoistavuotias, voitteko kuvitella!? Minä en todellakaan voi uskoa, että kuun viimeisenä sunnuntaina meillä on puolitoistavuotias tytär. Vauvasta on yhdessä hujauksessa kasvanut itseään (ja toisia) haastava taapero, jolla vauhti vaan lisääntyy ja taidot kehittyy. Onkohan se aina kuopuksen kohdalla niin, että häntä pitää ihan pikkuisena ja nuorempana kuin hän oikeasti onkaan?

Evelle on ehtinyt lyhyen (lue:aivan liian nopeasti kuluneen) elämänsä aikana sattua ja tapahtua vaikka mitä. Ensin puoli vuotta jatkunut sahaava kuume aiheutti päänvaivaa niin meille kuin lääkäreillekin, ja sitten jalka murtui kahdesta kohtaa. Sairaalassa ja lääkärissä on siis tullut vietettyä aikaa tämän lapsen kohdalla, enkä halua edes ajatella kuinka vauhdikkaaksi tämä elämä tästä vielä muuttuu.

Evelle tosiaan sattui hyvin tavanomainen, mutta varsin suuren vahingon aiheuttanut tapaturma kotona viime syksynä. Olimme koko porukka meidän sängyssä loikoilemassa tavalliseen tapaan, myös me molemmat vanhemmat. Eve on osannut laskeutua itse sängystä alas jo hyvän tovin, mutta tuona aamuna hän jostain syystä saikin itselleen tavallista enemmän vauhtia, ja ilmeisesti laskeutui suoralle jalalle kovalla voimalla, tai kolhaisi jalkansa yöpöytään, kukaan ei tiedä. Tyttö alkoi itkeä säikähtäneenä, ja itse tietysti ensimmäisenä tarkistin hänet näkyvien ruhjeiden varalta päästä jalkapohjiin, eikä mitään näkynyt. Evekin rauhoittui nopeasti, joten ajattelin kaiken olevan kunnossa. Pian aamun aikana kuitenkin jo huomattiin, ettei tyttö voinut varata painoa ollenkaan oikealle jalalleen. Hän osasi tuolloin jo kulkea sujuvasti taaperokärryn avulla ja seisoskeli ilman tukea, mutta nyt ei kumpikaan onnistunut, vaan välittömästi alkoi aivan hirveä kipuitku. Siitä sitten lähdettiin saman tien Valkeakosken terveyskeskukseen, missä meidät vastaanotti päivystävä lääkäri. Hän tutki jalkaa, käänteli, väänteli ja paineli, eikä Even ilme värähtänytkään lääkärin käsittelyssä. Lääkäri totesi jalan olevan ihan kunnossa, ehkä pientä tärähdystä lukuun ottamatta. Ohjeeksi saatiin seurata tilannetta, jalalle saisi tuoda painoa ja takaisin terkkariin olisi asiaa, mikäli aristus jatkuu vielä viikon kuluttua. Pyysin lääkäriltä kuitenkin röntgenkuvausta, ihan vaan varmuuden vuoksi, mutta lääkäri sivuutti pyyntöni säteilyn haittoihin vedoten, ja kehotti varaamaan tarvittaessa aikaa fyssarille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Muutamaa päivää myöhemmin tyttöparan surullisia kasvoja kotona katseltuani marssittiin jälleen terveyskeskukseen, ja tällä kertaa vaadin röntgenaikaa. Kipu tuntui kotona päivä päivältä yltyvän jalalle painoa varatessa, mutta jalassa ei vieläkään näkynyt mitään merkkejä murtumasta, ei turvotusta tai mustelmia. Meidät vastaanotti nuorehko mieslääkäri, joka tutki jalkaa jalkapohjasta lonkkaan. Eveä seisottaessaan hän totesi vian olevan lonkassa; näinpä hän siis pyysi röntgeniä vain oikeasta lonkasta. Eihän niissä kuvissa mitään näkynyt, mutta saatiin kuin saatiinkin aika silti Taysiin lasten kirurgian polille. Eve ei tälläkään kertaa näyttänyt terkkarissa kipuaan, vaan tyynen rauhallisesti antoi lääkärin tutkia kipeää jalkaa.

Seuraavalla viikolla tuli aika Taysiin, ja meidät otti vastaan aivan ihana naislääkäri, niin kokonaisvaltaisen pätevä ja asiansa osaava. Hän halusi kuvat koko jalasta, monesta eri kuvakulmasta. Röntgeniin pääsimme heti lääkärin vastaanoton jälkeen, ja sen jälkeen suoraan takaisin lääkärille, jossa nähtiinkin selvästi syy Even kivulle. Jalka oli murtunut sekä sääri- että pohjeluusta ja sen lisäksi pohjeluu oli taittunut mutkalle. Pohjeluun taitto oli kuvaushetkellä muistaakseni 35 astetta, ja sitä oli erittäin todennäköisesti lisännyt se, että jalalle oli varattu painoa vamman tulemisen jälkeen. Me ei siis missään kohtaa tätä prosessia tietenkään Eveä pakotettu seisomaan tai kävelemään, vaan hän itse nousi muutamia kertoja sohvaa tai tuolia vasten seisomaan, itkuisin ja kipein seurauksin. Pohjeluun murtuma oli onneksi vain luun pinnassa oleva, luun pintaan ”raapaisujäljen” tehnyt murtuma, sääriluun murtuma hieman suurempi. Kummatkin olivat kuitenkin jo lähteneet luutumaan ihan hyvin. Jalkaan laitettiin kokojalan kipsi suojaksi, ja sen annettiin suojata jalkaa kahden viikon ajan.

Nuo kaksi viikkoa olivat kyllä hyvin raastavat niin äidille kuin tyttärellekin. Kuvitelkaa siinä kehitysvaiheessa oleva lapsi, jolla on sisäinen tahto päästä pystyyn ja liikkumaan omin avuin eteenpäin. Siihen kun lisätään kipsi, joka ei anna periksi yhtään, on lopputulos vähintäänkin surkuhupaisa. Taapero konttasi kyllä menemään ihan täyttä päätä, kipsattua jalkaa perässään vammautuneen hännän lailla kiskoen. Seisomaan oli ihan pakko päästä koko ajan, mutta eihän se onnistunut. Kaksi viikkoa meni tyttöä kannellen, myös kipsin päälle sopivien housujen löytyminen toi päänvaivaa, eikä yli kahden tunnin yhtämittaisista unista kutiavan ja jomottavan jalan kanssa ollut puhettakaan. Yhdessä kuitenkin tsempattiin toinen toisiamme, ja kahden viikon jälkeen jalka kuvattiin uudelleen ja kipsi vihdoin poistettiin. Taysissa pyöriteltiin ajatusta, että säännölliset kontrollit tulisivat tarpeeseen jalan kasvun seurannan vuoksi. Kävimme neliviikkoiskontrollissa tällä viikolla, ja lääkäri tulikin toisiin ajatuksiin jatkon osalta; murtumat olivat luutuneet loistavasti ja pohjeluu suoristunut aivan mahdottoman hyvin. Jalkaa siis tullaan kontrolloimaan vain, jos siinä ilmenee jotain epätavallista. Kävelyn oppiminen on auttamatta viivästynyt tämän onnettomuuden vuoksi, eikä Eve vielä kävele täysin ilman tukea. Huonekalujen välit ja jopa huoneesta toiseen hän kävelee ongelmitta, mutta hän tarvitsee paljon rohkaisuja ja pidemmillä matkoilla vastaanottajan, jotta uskaltaisi lähteä tepastelemaan. Rohkeutta karttuu kuitenkin päivä päivältä enemmän, ja varmasti vielä tämän kuun aikana päästään taas iso askel eteenpäin kävelyn osalta.

Haluaisin kannustaa kaikkia vanhempia oikeasti vaatimaan tarkempia tutkimuksia, jos yhtään epäilyttää oman lapsen tila. Itse olisin voinut jo ensimmäisellä kerralla tiukemmin vaatia röntgeniä tai vaihtoehtoisesti käydä yksityisellä lääkärillä; näin oltaisiin luultavasti vältytty monelta harmilta tämän prosessin aikana. Luotin lääkäriin, kuten moni muukin varmasti olisi samassa tilanteessa tehnyt, mutta valitettavasti se ei näköjään ole aina paras vaihtoehto. Minulle tuli ensimmäisillä lääkärikäynneillä Valkeakoskella tunne, että lääkäri ajatteli minun jotenkin dramatisoivan Even tilaa tai keksivän hänelle näitä oireita. Saattoihan se siltä vaikuttaa, kun  tyttö ei syystä tai toisesta halunnut näyttää jalan koskemisesta aiheutuvaa kipua lääkärissä. Eipä uskoisi näin pienen osaavan peitellä tunteitaan, varsinkaan kipua. Tässä parin kuukauden aikana on tullut käytyä taas läpi ties mitä äitiyden ihania tunnekirjoja itsesyytöksistä vihaan koko yhteiskuntaa kohtaan, mutta onneksi se on nyt vihdoin ohi – ainakin tältä osin.

Rauhallista viikonloppua teille!

Heidi