Mitä meille kuuluu?

Viimeinen vuosipuolikas alle kouluikäisen äitinä on startannut, enkä voisi olla yhtään onnellisempi kuin juuri nyt. Eikun hetkinen, annas kun mietin uudelleen.. Meillähän on sairastettu marraskuusta saakka, pojan epäkäslihas on revähtänyt, ja odotan kauhulla viimeisen imetystaipaleen päättymistä. Voidaanko me oikeasti olla onnellisia? Vastaus on kyllä, kaikesta tästäkin huolimatta, olen juuri nyt todella onnellinen ja kiitollinen elämästä, jota elän.

Rakastan helmikuuta, valkoisina huurtavia puita ja alati lisääntyvää auringonvaloa. Ensimmäistä kertaa vuosiin tuntuu, etten oikeastaan edes malttaisi luopua talvesta. Onneksi kevääseen (a.k.a kevätpäivänseisaukseen, josta katson kevään alkavan) on vielä yli kuukausi aikaa. Yli kuukausi aikaa laskea pulkkamäkeä, seurata esikoisen uskomattomia hiihtotaitoja ja hioa hänen kanssaan yhdessä luistelua vielä ennen jäiden sulamista. On aikaa tehdä lumiukkoja, pukeutua muhkeisiin kaulahuiveihin ja löysään neulepaitaan, ja aikaa taistella miehen kanssa siitä, kuka lähtee käyttämään koiran myöhäispissillä 20 asteen pakkasessa.

Sairastelukierre ja välikohtaus eskarissa

Joulun jälkeen aika on mennyt jotenkin erityisen nopeasti, enkä voi vähätellä meidän uskomattoman sairastelukierteen vaikutusta tähän. Sairastelu alkoi marraskuussa ja uskokaa tai älkää, jatkuu yhä edelleen. Meillä on podettu angiinaa, flunssaa, kuumetta, oksennustautia, noroa, virusperäistä nielutulehdusta, c-streptokokkia (nielussa sekin), lisää oksennustautia, lisää flunssaa ja nyt jälleen Antilla on vatsatauti. Koska Antti aina aloittaa nämä sairastelukierteet, ja me ei todellakaan laiteta lapsia puolikuntoisina eskariin ja kerhoon, niin olen aika vakuuttunut siitä, että pöpöt tulevat eskarista. Olen huomannut siellä aika tehokkaasti räkiviä lapsia muutamaan otteeseen, enkä voi ymmärtää, en ollenkaan, miksi heidän kanssaan ei olla kotona. Vähintään kaksi oireetonta päivää kotona vatsataudin ja noron jälkeen, kuumeen jälkeen ainakin yksi oireeton päivä. Eikö työpaikoilla ymmärretä täällä Pirkanmaalla lapsiperheitä, eikö vanhemmat saa jäädä kotiin lasten kanssa? Onko teillä mielipidettä tästä? Milloin on ok viedä lapsi taas hoitoon, eskariin, kouluun tai kerhoon? Onko teidän hoitopaikoissa ollut puolikuntoisia lapsia? Olipa syy sitten missä tahansa, niin kyllä saisi jo sairastelut riittää. Ollaan koitettu keksiä saikkupäiville kotona aina jotain mieluisaa tekemistä, mutta kyllä 6- ja 4-vuotiaita jo harmittaa, jos ei pääsekään oman kaveriporukan kanssa touhuamaan. Itseäni vähän harmittaa sairastelun vaikutus mun treeneihin, ja mies on myös joutunut olemaan töistä pois, milloin oman sairauden ja milloin lasten tai minun sairaalareissujen takia.

Sairastelujen lisäksi Antille sattui eskarissa pieni välikohtaus pari viikkoa takaperin. Puhuinkin tästä jo Instagramissa aiemmin. Eskarikaverit olivat ulkona kaataneet Antin leikin tiimellyksessä (ja hän oli tässä vaiheessa ihan mukana vielä leikissä), mutta äkkiä leikki muuttuikin rajummaksi, kun kaverit eivät pojan pyynnöstä huolimatta nousseet pois hänen selkänsä ja niskansa päältä. He olivat painaneet myös Antin kasvoja maahan, johon hän tietenkin oli vastannut nostamalla kasvojaan yhä voimakkaammin irti lumenpinnasta. Tämän seurauksena lihakset olivat menneet ihan jumiin niskahartia seudulta, ja päivystyslääkäri totesi myös lievän revähdyksen epäkäslihaksessa. Antti oli tapahtuman vuoksi pois eskarista kaksi päivää, mutta parin päivän rauhallisen oleskelun jälkeen niskahartiaseutu oli taas kunnossa. Viimeisetkin lukot avautuivat tapahtumien jälkeisen viikonlopun hiihtoreissulla, mutta Anttia kyllä selkeästi harmitti, kun kaverit eivät ottaneet tosissaan hänen pyyntöään. Se tässä ehkä eniten harmittaa itseänikin. Vaikka kyse onkin vielä suhteellisen pienistä lapsista, niin aina pitäisi muistaa kuunnella, mitä kaveri sanoo. Hoitajat eivät olleet nähneet tilannetta ollenkaan, mikä tietysti on herättänyt useita kysymyksiä omassa ja mieheni päässä. Toivottavasti tällaista ei sattuisi enää uudelleen, mutta kyllähän poikien leikit välillä aika raisuiksi tuntuu menevän.

Oma sairastelukierteeni tuntuu ihan mitättömältä sen rinnalla, että lapsetkin ovat käyneet läpi jo kaksi-kolme kuumetautia ja yhdet vatsataudit (Antti on tällä hetkellä jo toisessa). Marraskuun alkupuolella sairastuin ihan perusflunssaan, joka nosti maltillisen kuumeen ja aiheutti erityisesti kurkkukipua. Kurkkukipu jatkui vielä kaksi viikkoa muiden oireiden kadottua, jolloin päätin mennä päivystykseen käymään, noin viikkoa ennen joulua. Siellä nuorehko hoitaja hieman epäilevästi tarkasti nielun ja kierrellen ja kaarrellen laittoi kuin laittoikin minulle lähetteen nieluviljelyyn. Viljelystä paljastui pari päivää myöhemmin C-streptokokin aiheuttama nielutulehdus, johon sain penisilliiniallergiani vuoksi Kefexin -kuurin. Tästä alkoi viikkoja kestävä kidutus, johon kuului vatsaoireita, kurkkukipua kipeine proppuineen nielussa, Tays -käyntejä nielupaise-epäilyn vuoksi, turha käynti leukakirurgian puolella, lisää antibioottia ja tämän jälkeen vielä virusperäinen nielutulehdus kruunaamaan koko komeuden. Kun oloni vihdoin parani, sairastuin viisipäiväiseen vatsatautiin. Mutta nyt olen vihdoin pysynyt reilun viikon terveenä, ja todella toivon, että vastustuskyky antibioottien jäljiltä olisi vihdoin palautunut normaaliksi.

Elämä ei ole ollut ihan pelkkää sairastelua, vaikka siltä kuulostaisikin. Minulla on meneillään tälle vuodelle muutamia superhauskoja juttuja, joista en malttaisi olla erossa lainkaan! Kirjoitan tällä hetkellä e-kirjaa, joka tulee pitämään sisällään vegaanisia, vatsaystävällisiä reseptejä ja henkiseen sekä fyysiseen hyvinvointiin ja elämän tasapainon löytämiseen liittyviä juttuja. Lopputuloksen haluan olevan sellainen hyvänmielen kirja, josta niin vegaanit kuin sekasyöjätkin voisivat saada vinkkejä ja inspiraatiota onnelliseen ja tasapainoiseen elämään. Olen kirjan kirjoittamisessa jo hyvällä mallilla, sadasta kirjaan päätyvästä reseptistä 70 on nyt kirjoitettu puhtaaksi ja osa on myös saatu jo valokuvattua. Työtä riittää kuitenkin vielä ihan hulluna, mutta tavoite kirjan julkaisulle onkin vasta ensivuoden vaihteeseen. E-kirja ei ole ainoa hauska juttu, mihin olen päätynyt, vaan nappasin itselleni myös ihan älyttömän hauskan (vaikakin myös haasteellisen) työn erään suomalaisen mediatalon alta, jolle työskentelen projektipäällikkönä vaikuttajamarkkinoinnissa. Olen todella ylpeä itsestäni, ja tämä on just niin mun juttu, että melkein halkean, kun kirjoitan tätä tänne! ÄÄK! Sen vaan sanon, että tavoitelkaa teidän unelmia ja uskokaa itseenne, ja myös itseopiskelu ja itsensä kehittäminen vapaa-ajalla on kannattavaa.

Töiden, lapsiperhe-arjen ja harrastusten lisäksi on tulossa paljon muita hauskoja juttuja jo nyt lähikuukausina. Esimerkiksi Messukeskus täyttyy jälleen ihan huikeista tapahtumista kevään aikana, ja haluaisin osallistua ainakin kamera-, kevät-, lähiruoka ja luomu, sekä lapsimessuille. Työporukan kanssa on tulossa kiva päivä Helsingissä maaliskuussa, ja sisällöntuotantoporukan kanssa hauska päivä Tampereella huhtikuussa. Näiden lisäksi meillä on maaliskuussa seitsemäs hääpäivä, Eetulla huhtikuussa 5-vuotissynttärit, kesäkuun lopussa Eveliina täyttää jo kaksi vuotta ja syksyllä Antti meneekin jo kouluun! Koulunalusta en voisi olla enempää innoissani, mutta sen sijaan kasvavasta taaperosta olen ihan puhtaasti järkyttynyt. Hän on hyvin päättäväisesti lopettamassa imetystaivaltaan ja oppii ihan jatkuvalla syötöllä uusia sanoja ja mitä ihmeellisimpiä taitoja (kuten piirtäminen, laulaminen, tanssiminen, juokseminen, kotileikit, sotaleikit, palapelit..). Olen sanonut varmaan miljoona kertaa, että en haluaisi tämän viimeisen lapsen kasvavan näin nopeasti, enkä millään olisi valmis luopumaan edes siitä ajatuksesta, että meillä on vauva kotona. Ei meillä kuitenkaan enää ole, vaan vahva ja omatoiminen taapero. Eetukin opettelee aakkosia samaa tahtia Antin kanssa, ja Antti on ihan juuri oppimassa lukemaan.

Imetyksen loppuminen mahdollistaa minulle erään pitkäaikaisen haaveeni toteutumisen, eli munasolujen luovutuksen. Olen käynyt jo esikäynnillä Tampereen Ovumialla, ja minut on todettu hyväksi luovuttajaehdokkaaksi. Luovutus aloitetaan sen mukaan, kuinka saamme kromosomitutkimusten tulokset labrasta, mutta viimeistään maaliskuun kuukautiskierron alussa hoidot alkavat. Silloin loppuu myös viimeiset imetykset, vatsanpeitteisiin pistettävät hormonit kun eivät sovi imetyksen kanssa yhteen. Munasolujen lahjoittamisesta tulen varmasti kirjoittamaan kokemuksia sitten, kun sen aika koittaa.

Pääsääntöisesti meille siis kuuluu hyvää; vaikka edelleen sairastelukierre näyttää jatkuvan, niin meillä on kuitenkin kaikki hyvin. Pystymme elämään valitsemamme elämäntyylin mukaisesti, perheessä ei ole vakavia sairauksia ja olemme yhdessä onnellisia. Arki sujuu ja sukulaisetkin ovat pysyneet terveinä, ei kai enempää voi toivoakaan juuri nyt? Meillä on myös paljon asioita, joita odottaa, harrastuksia, joista saamme virtaa ja kavereita, joiden kanssa jakaa elämää. Ja minulla on teidät siellä ruutujen toisella puolella. Kiitos siitä! 🙂

Mitä teidän alkuvuoteen kuuluu? 

Kannattaa käydä seuraamassa mun Instaa (@heidii.susanna), päivittelen sinne paljon ihan arkijuttuja ja pidän mm. Day in life -päiviä storyssa.

Mainokset

ESKARILAINEN

Torstaina 9. elokuuta kello 8:50 me seisottiin puretun, mieheni vanhan alakoulun pihalla, jonka laidalla on jäljellä pieni esikoulurakennus. Aamuseitsemän herätys ei pidätellyt meidän lasten energialatausta, ja pihalla leikkitelineiden lomassa juoksikin jo täyttä päätä meidän neljä vuotta yhtä pitänyt parivaljakko. Antti ja Eetu ovat olleet erottamattomat Eetun syntymästä saakka, ja kaikista lukuisista kinoista ja erimielisyyksistä huolimatta he ovat olleet aina toisilleen se tuki ja ystävä, jonka kanssa leikkiä ja höpöttää. Toista muistetaan kauppareissuilla omalla tikkarilla, ja sille puuttuvalle osapuolelle muistetaan ottaa mukaan oma tarra jopa neuvolasta ja hammaslääkäristä. Nyt arki muuttuukin sen suhteen pysyvästi, kun meidän esikoinen aloitti esikoulun, ja on jokaisena arkipäivänä oppimassa uutta, tutustumassa uusiin kavereihin ja ihmettelemässä ja kartuttamassa omaa itsevarmuuttaan ja omakuvaansa. Ihan sairaan huikeeta, ja samalla niin, niin haikeaa. 
Oikeastaan tämä on ollut haikeaa vain minulle, joka olen niin tiiviisti halunnut pitää lapset ominani (ja isovanhemmille, jotka viimeistään nyt tajuavat olevansa lähellä mummoikää oikeasti. Vitsi vitsi.) Ihan totta jos puhutaan, niin olen kyllä yllättävän iisisti ottanut tämän muuttuneen arjen vastaan, vaikka minut tunnetaankin juuri sellaisena ”itkee kaikesta” -ihmisenä. Ekana aamuna itku kyllä tuli, kuten parilla muullakin äidillä, mutta sen jälkeen olen vienyt Anttia eskariin ylpeydestä haljeten ja onnellisena toisen riemusta. Meidän arki ei ole lastensaannin jälkeen ollut näin aikataulutettua vielä kertaakaan (paitsi silloin vuonna 2016, kun opiskelin, kävin töissä ja yritin hoitaa lapsia kotona muutaman päiväkotipäivän avulla samaan aikaan). Jotenkin lopulliseltahan se tuntuu, ettei enää ole paluuta entiseen, Antti tulee seuraavat (toivottavasti vähintään) 13 vuotta olemaan arkisin opintiellä. Anttia ei eskarin alkaminen hätkähdyttänyt. Hän on ollut maailman reippain poika, ja odottaa uutta aamua superinnoissaan ihan jokainen ilta. Ensimmäisenä aamuna (ja kolmen kuukauden ajan lähes päivittäin ennen sitä) kysyin Antilta, että jännittääkö. Vastaus oli joo, mutta suu levisi ihan mahtavaan leveään hymyyn eli hyvää jännitystä oli ilmassa meillä kaikilla. 
Ensimmäisinä päivinä lapset olivat lähinnä tutustuneet eskarin tiloihin ja käytäntöihin, sekä tietysti toisiinsa. Muutama tuttu kasvo Antin  omassa ja viereisessä ryhmässä onkin kerhosta, mutta näiden kavereiden lisäksi hän on saanut monta uuttakin kaveria. Eskaritilat olivat meille tutut jo keväisen tutustumiskäynnin tiimoilta, ja pihassakin ollaan käyty useasti leikkimässä. Esikoulu on rakennettu vanhan alakoulun laajennusosaan, mutta varsinainen alakoulu on sisäilmaongelmien vuoksi purettu ilmeisesti pari vuotta sitten. Tilat ovat kuitenkin todella ihanat, ja pidän erityisesti siitä, ettei niistä ole tehty liian koulumaisia. Antin ryhmässä on 16 lasta, joista viisi on tyttöjä ja loput poikia. Heidän ryhmänsä tila on jaettavissa kahteen osaan, jotta porukkaa saadaan tarpeen tullen puolitettua esimerkiksi tehtävien ajaksi pienempiin ryhmiin. Ääntä ja vauhtia kun kuulemma tästä poikavaltaisesta porukasta lähtee enemmänkin kuin tarpeeksi. Eskarin alakerrassa lapsilla on oma ruokala ja yläkerrassa ihanat isot tilat jumppa- ja taidetunneille. Eskarissa on paljon leluja, joita vaihdellaan toisten ryhmien kanssa kuukausittain, sekä pelejä, kirjoja ja paljon muuta hauskaa tekemistä eskaripäiviin, ja oman lelun päivä on joka päivä! 

Esikoulu tässä meidän yksikössä toteutetaan aivan eri tavalla kuin olin kuvitellut. Kuulin ja luin juttuja siitä, kuinka eskarista tehdään yhä koulumaisempaa, säännöt ja aikataulut ovat tiukat ja että eskarissa noudatettaisiin tarkkaa opetussuunnitelmaa, jonka tarkoituksena olisi mm. antaa lapsille valmius lukutaitoon ennen esikouluvuoden päättymistä. Miten väärässä olinkaan, ja kuinka ihanaa olikin kuulla, etteivät asiat mene näin tässä meidän eskarissa. Eskarilainen saa olla onneksi vielä lapsi. Tottakai harjoitellaan aakkosia ja opetellaan esimerkiksi matematiikkaa leikkien kautta, mutta painoa annetaan todella paljon lastentahtisuudelle. Esimerkiksi torstaina lapset olivat Antin leikkikäärmeen innoittamina halunneet kuulla lisää käärmeistä, joten niistä oltiin puhuttu ja jopa tabletilta näytetty kuvia. Juuri tällaista pienten lasten oppimisen pitää ollakin, omaehtoista ja hauskaa! Myös käytöstapoja, lasten itsevarmuuden ja omien ajatusten esilletuomista opetetaan ja kannustetaan todella paljon, mikä onkin äärimmäisen tärkeää koulutietä ajatellen. Vaikka kuinka oppisi lukemaan tai laskemaan ennen ekaa luokkaa, niin tärkeämpää lapsen ja ryhmädynamiikan kannalta kuitenkin olisi se, kuinka lapsi pystyy itse kantamaan itsensä ja oman äänensä isossa rymässä ja olemaan aito, oma ihana itsensä. Näin lasten on myös paljon helpompi hyväksyä erilaisuuksia, kun kaikkia ei koiteta ahtaa siihen samaan muottiin väkisin. Eskariopet ovat tärkeässä roolissa lasten kehityksessä, ja Antin opet ovatkin superihania tyyppejä. Yksi heistä on itseasiassa miehenikin entinen eskariope, haha! Isältä pojalle. 
Kun ensimmäisen eskaripäivän päätteeksi palasin hakemaan Anttia, hän kysyi pettyneenä, että eikö voisi vielä vähäksi aikaa jäädä kavereiden kanssa leikkimään! Hauskaa oli siis ollut, eikä mökömökö meinannut loppua vielä kotimatkallakaan. Pian kotona kuitenkin jo keskusteltiin kilpaa siitä, mitä oli kukin tehnyt, mitä oltiin syöty ja kuinka monta uutta asiaa oltiin opittu. Eetun ja Even ensimmäinen päivä ilman Anttia sujui myös hyvin, vaikka Eetu pariin otteeseen sanoikin, että on aika tylsää leikkiä yksin. Evestä kun ei ihan vielä ole taistelemaan Spiderman – ja Batman -hahmoilla, ja pikkuautotkin tuo pieni otus vie kesken leikkien ilman lupaa. Nyt kun on jo yli viikon verran harjoiteltu tätä uutta arkea, on Eetukin jo hyväksynyt äidin leikkikaveriksi. Huomenna Eetukin aloittaa kerhon, jossa on sitten oman ikäistä seuraa ja varmasti hurjasti paremmat leikit kuin kotona. Me ollaan huomattu, että muutaman tunnin ero poikien välillä on tuonut heitä entistäkin lähemmäs toisiaan, ja tappelut ovat onneksi vähentyneet huomattavasti! Eve ei Antin poissaolosta tajua muuta kuin sen, että on ihan sairaan hassua, kun isoin veikka juoksee supernopeasti vastaan eskarin pihalla ja täräyttää lippiksen lippansa pientä otsaa vasten.
Uutta ollaan Antin lisäksi päästy myös me vanhemmat kokemaan, nimittäin meidän ihka ensimmäinen vanhempainilta pidettiin viime torstaina. Yleisten ilmoitusasioiden jälkeen käytiin oman ryhmän opettajien ja vanhempien kanssa läpi lasten touhuja ja juurikin näitä asioita, mitä olen tässä postauksessa päässyt teille raottamaan. Oli hauskaa kuulla muiden vanhempien kokemuksia eskarin aloituksesta ja he heittelivät ilmoille tosi hyviä kysymyksiä käytännönasioihin liittyen, mitä ei itselle olisi välttämättä tullut ajatelleeksi. Esimerkiksi kurahousukeskutelun esillenostaminen ei olisi itselleni tullut mielenkään. On onneksi vapautettu perheiden vastuulle päättää lasten vaatetuksesta, eivätkä kuravaatteet ole siis (enää) pakolliset. Ilman kuriksia sitten vaan ei mennä liukumäkeen tai märkään maahan pyörimään. Läpi käytiin myös hieman eskaripäivään kuuluvia sääntöjä, joiden puitteissa lapset saavat kyllä olla varsin vapaasti koko päivän.  Esimerkiksi luokkatilasta ei saa poistua ilmoittamatta minne on menossa, ja aina kotiinlähtiessä tulee käydä turvallisuussyistä käydä sanomassa opelle ensin heipat. Ekat painimatsitkin jo on joidenkin (myös Antin) osalta käyty, ja opettajat ovat tästä samaa mieltä kuin minä, että leikkiä saa, mutta ketään ei saa sattua. Yhtenä iltapäivänä Anttia hakiessani siis näin, kuinka Antti ja eräs toinen poika pyörivät ja painivat hiekassa, ja omaan silmään näytti jo melko hurjalta. Kumpaakaan poikaa ei ehtinyt sattumaan, ja pojat paiskasivat kättä päälle ennen kotiinlähtöä. Oli kuulemma hyvä leikki, huhhuh.. Asiasta juteltiin opettajan kanssa, joka oli juuri samaan aikaan tullut paikalle kuin itsekin. Vanhempainillassa painotettiin, että vanhemmat saavat milloin vain tulla keskutelemaan opettajien kanssa mielen päällä olevista asioista, avoimuus on avain. Yhteistyö eskarin ja meidän vanhempien välillä tulee siis olemaan varmasti sujuvaa ja ongelmatonta.
Esikoulun alkaminen on ollut älyttömän helppo muutos, ja Antti on tykännyt ihan hulluna olla eskarilainen. Huomenna arki taas vähän muuttuu, ja täytyy hieman tunnustella kuinka saataisiin sujuvasti hoidettua poikien vieminen ja hakeminen ilman turhaa edestakaisin kulkemista. Esikoululle meiltä on matkaa vain 750 metriä ja kerholle noin kilometri, joten siedettävällä kelillä tietysti mennään aina kävellen, ellei tarvitse hoitaa samalla esimerkiksi suurempaa kauppareissua. Kun Eetu on viety kahteentoista kerholle olisi minulla A:n ollessa kotona tietysti tunnin verran aikaa käydä vaikka lenkillä ennen kuin tarvitsee hakea Anttia. Kaikki palaset varmasti loksahtavat paikalleen nopeasti ja uskon meidän arjen lähtevän ihan mukavasti käyntiin.
Ihanaa sunnuntaita ja tsemppiä alkavaan viikkoon!
Terkuin Heidi