ESKARILAINEN

Torstaina 9. elokuuta kello 8:50 me seisottiin puretun, mieheni vanhan alakoulun pihalla, jonka laidalla on jäljellä pieni esikoulurakennus. Aamuseitsemän herätys ei pidätellyt meidän lasten energialatausta, ja pihalla leikkitelineiden lomassa juoksikin jo täyttä päätä meidän neljä vuotta yhtä pitänyt parivaljakko. Antti ja Eetu ovat olleet erottamattomat Eetun syntymästä saakka, ja kaikista lukuisista kinoista ja erimielisyyksistä huolimatta he ovat olleet aina toisilleen se tuki ja ystävä, jonka kanssa leikkiä ja höpöttää. Toista muistetaan kauppareissuilla omalla tikkarilla, ja sille puuttuvalle osapuolelle muistetaan ottaa mukaan oma tarra jopa neuvolasta ja hammaslääkäristä. Nyt arki muuttuukin sen suhteen pysyvästi, kun meidän esikoinen aloitti esikoulun, ja on jokaisena arkipäivänä oppimassa uutta, tutustumassa uusiin kavereihin ja ihmettelemässä ja kartuttamassa omaa itsevarmuuttaan ja omakuvaansa. Ihan sairaan huikeeta, ja samalla niin, niin haikeaa. 
Oikeastaan tämä on ollut haikeaa vain minulle, joka olen niin tiiviisti halunnut pitää lapset ominani (ja isovanhemmille, jotka viimeistään nyt tajuavat olevansa lähellä mummoikää oikeasti. Vitsi vitsi.) Ihan totta jos puhutaan, niin olen kyllä yllättävän iisisti ottanut tämän muuttuneen arjen vastaan, vaikka minut tunnetaankin juuri sellaisena ”itkee kaikesta” -ihmisenä. Ekana aamuna itku kyllä tuli, kuten parilla muullakin äidillä, mutta sen jälkeen olen vienyt Anttia eskariin ylpeydestä haljeten ja onnellisena toisen riemusta. Meidän arki ei ole lastensaannin jälkeen ollut näin aikataulutettua vielä kertaakaan (paitsi silloin vuonna 2016, kun opiskelin, kävin töissä ja yritin hoitaa lapsia kotona muutaman päiväkotipäivän avulla samaan aikaan). Jotenkin lopulliseltahan se tuntuu, ettei enää ole paluuta entiseen, Antti tulee seuraavat (toivottavasti vähintään) 13 vuotta olemaan arkisin opintiellä. Anttia ei eskarin alkaminen hätkähdyttänyt. Hän on ollut maailman reippain poika, ja odottaa uutta aamua superinnoissaan ihan jokainen ilta. Ensimmäisenä aamuna (ja kolmen kuukauden ajan lähes päivittäin ennen sitä) kysyin Antilta, että jännittääkö. Vastaus oli joo, mutta suu levisi ihan mahtavaan leveään hymyyn eli hyvää jännitystä oli ilmassa meillä kaikilla. 
Ensimmäisinä päivinä lapset olivat lähinnä tutustuneet eskarin tiloihin ja käytäntöihin, sekä tietysti toisiinsa. Muutama tuttu kasvo Antin  omassa ja viereisessä ryhmässä onkin kerhosta, mutta näiden kavereiden lisäksi hän on saanut monta uuttakin kaveria. Eskaritilat olivat meille tutut jo keväisen tutustumiskäynnin tiimoilta, ja pihassakin ollaan käyty useasti leikkimässä. Esikoulu on rakennettu vanhan alakoulun laajennusosaan, mutta varsinainen alakoulu on sisäilmaongelmien vuoksi purettu ilmeisesti pari vuotta sitten. Tilat ovat kuitenkin todella ihanat, ja pidän erityisesti siitä, ettei niistä ole tehty liian koulumaisia. Antin ryhmässä on 16 lasta, joista viisi on tyttöjä ja loput poikia. Heidän ryhmänsä tila on jaettavissa kahteen osaan, jotta porukkaa saadaan tarpeen tullen puolitettua esimerkiksi tehtävien ajaksi pienempiin ryhmiin. Ääntä ja vauhtia kun kuulemma tästä poikavaltaisesta porukasta lähtee enemmänkin kuin tarpeeksi. Eskarin alakerrassa lapsilla on oma ruokala ja yläkerrassa ihanat isot tilat jumppa- ja taidetunneille. Eskarissa on paljon leluja, joita vaihdellaan toisten ryhmien kanssa kuukausittain, sekä pelejä, kirjoja ja paljon muuta hauskaa tekemistä eskaripäiviin, ja oman lelun päivä on joka päivä! 

Esikoulu tässä meidän yksikössä toteutetaan aivan eri tavalla kuin olin kuvitellut. Kuulin ja luin juttuja siitä, kuinka eskarista tehdään yhä koulumaisempaa, säännöt ja aikataulut ovat tiukat ja että eskarissa noudatettaisiin tarkkaa opetussuunnitelmaa, jonka tarkoituksena olisi mm. antaa lapsille valmius lukutaitoon ennen esikouluvuoden päättymistä. Miten väärässä olinkaan, ja kuinka ihanaa olikin kuulla, etteivät asiat mene näin tässä meidän eskarissa. Eskarilainen saa olla onneksi vielä lapsi. Tottakai harjoitellaan aakkosia ja opetellaan esimerkiksi matematiikkaa leikkien kautta, mutta painoa annetaan todella paljon lastentahtisuudelle. Esimerkiksi torstaina lapset olivat Antin leikkikäärmeen innoittamina halunneet kuulla lisää käärmeistä, joten niistä oltiin puhuttu ja jopa tabletilta näytetty kuvia. Juuri tällaista pienten lasten oppimisen pitää ollakin, omaehtoista ja hauskaa! Myös käytöstapoja, lasten itsevarmuuden ja omien ajatusten esilletuomista opetetaan ja kannustetaan todella paljon, mikä onkin äärimmäisen tärkeää koulutietä ajatellen. Vaikka kuinka oppisi lukemaan tai laskemaan ennen ekaa luokkaa, niin tärkeämpää lapsen ja ryhmädynamiikan kannalta kuitenkin olisi se, kuinka lapsi pystyy itse kantamaan itsensä ja oman äänensä isossa rymässä ja olemaan aito, oma ihana itsensä. Näin lasten on myös paljon helpompi hyväksyä erilaisuuksia, kun kaikkia ei koiteta ahtaa siihen samaan muottiin väkisin. Eskariopet ovat tärkeässä roolissa lasten kehityksessä, ja Antin opet ovatkin superihania tyyppejä. Yksi heistä on itseasiassa miehenikin entinen eskariope, haha! Isältä pojalle. 
Kun ensimmäisen eskaripäivän päätteeksi palasin hakemaan Anttia, hän kysyi pettyneenä, että eikö voisi vielä vähäksi aikaa jäädä kavereiden kanssa leikkimään! Hauskaa oli siis ollut, eikä mökömökö meinannut loppua vielä kotimatkallakaan. Pian kotona kuitenkin jo keskusteltiin kilpaa siitä, mitä oli kukin tehnyt, mitä oltiin syöty ja kuinka monta uutta asiaa oltiin opittu. Eetun ja Even ensimmäinen päivä ilman Anttia sujui myös hyvin, vaikka Eetu pariin otteeseen sanoikin, että on aika tylsää leikkiä yksin. Evestä kun ei ihan vielä ole taistelemaan Spiderman – ja Batman -hahmoilla, ja pikkuautotkin tuo pieni otus vie kesken leikkien ilman lupaa. Nyt kun on jo yli viikon verran harjoiteltu tätä uutta arkea, on Eetukin jo hyväksynyt äidin leikkikaveriksi. Huomenna Eetukin aloittaa kerhon, jossa on sitten oman ikäistä seuraa ja varmasti hurjasti paremmat leikit kuin kotona. Me ollaan huomattu, että muutaman tunnin ero poikien välillä on tuonut heitä entistäkin lähemmäs toisiaan, ja tappelut ovat onneksi vähentyneet huomattavasti! Eve ei Antin poissaolosta tajua muuta kuin sen, että on ihan sairaan hassua, kun isoin veikka juoksee supernopeasti vastaan eskarin pihalla ja täräyttää lippiksen lippansa pientä otsaa vasten.
Uutta ollaan Antin lisäksi päästy myös me vanhemmat kokemaan, nimittäin meidän ihka ensimmäinen vanhempainilta pidettiin viime torstaina. Yleisten ilmoitusasioiden jälkeen käytiin oman ryhmän opettajien ja vanhempien kanssa läpi lasten touhuja ja juurikin näitä asioita, mitä olen tässä postauksessa päässyt teille raottamaan. Oli hauskaa kuulla muiden vanhempien kokemuksia eskarin aloituksesta ja he heittelivät ilmoille tosi hyviä kysymyksiä käytännönasioihin liittyen, mitä ei itselle olisi välttämättä tullut ajatelleeksi. Esimerkiksi kurahousukeskutelun esillenostaminen ei olisi itselleni tullut mielenkään. On onneksi vapautettu perheiden vastuulle päättää lasten vaatetuksesta, eivätkä kuravaatteet ole siis (enää) pakolliset. Ilman kuriksia sitten vaan ei mennä liukumäkeen tai märkään maahan pyörimään. Läpi käytiin myös hieman eskaripäivään kuuluvia sääntöjä, joiden puitteissa lapset saavat kyllä olla varsin vapaasti koko päivän.  Esimerkiksi luokkatilasta ei saa poistua ilmoittamatta minne on menossa, ja aina kotiinlähtiessä tulee käydä turvallisuussyistä käydä sanomassa opelle ensin heipat. Ekat painimatsitkin jo on joidenkin (myös Antin) osalta käyty, ja opettajat ovat tästä samaa mieltä kuin minä, että leikkiä saa, mutta ketään ei saa sattua. Yhtenä iltapäivänä Anttia hakiessani siis näin, kuinka Antti ja eräs toinen poika pyörivät ja painivat hiekassa, ja omaan silmään näytti jo melko hurjalta. Kumpaakaan poikaa ei ehtinyt sattumaan, ja pojat paiskasivat kättä päälle ennen kotiinlähtöä. Oli kuulemma hyvä leikki, huhhuh.. Asiasta juteltiin opettajan kanssa, joka oli juuri samaan aikaan tullut paikalle kuin itsekin. Vanhempainillassa painotettiin, että vanhemmat saavat milloin vain tulla keskutelemaan opettajien kanssa mielen päällä olevista asioista, avoimuus on avain. Yhteistyö eskarin ja meidän vanhempien välillä tulee siis olemaan varmasti sujuvaa ja ongelmatonta.
Esikoulun alkaminen on ollut älyttömän helppo muutos, ja Antti on tykännyt ihan hulluna olla eskarilainen. Huomenna arki taas vähän muuttuu, ja täytyy hieman tunnustella kuinka saataisiin sujuvasti hoidettua poikien vieminen ja hakeminen ilman turhaa edestakaisin kulkemista. Esikoululle meiltä on matkaa vain 750 metriä ja kerholle noin kilometri, joten siedettävällä kelillä tietysti mennään aina kävellen, ellei tarvitse hoitaa samalla esimerkiksi suurempaa kauppareissua. Kun Eetu on viety kahteentoista kerholle olisi minulla A:n ollessa kotona tietysti tunnin verran aikaa käydä vaikka lenkillä ennen kuin tarvitsee hakea Anttia. Kaikki palaset varmasti loksahtavat paikalleen nopeasti ja uskon meidän arjen lähtevän ihan mukavasti käyntiin.
Ihanaa sunnuntaita ja tsemppiä alkavaan viikkoon!
Terkuin Heidi
Mainokset

AVOKADOPANNUKAKUT

Alkuperäinen resepti kirjasta Satokausi Salsa, kirja saatu yhteistyönä Satokausikalenterin kanssa.


”Mies otti maasta toisen avokadon ja halkaisi sen tottuneesti. Poisti siitäkin kiven. Hän otti repustaan sitruunan ja teki siitä lohkoja. Hän puristi sitruunanmehua toiselle avokadon puoliskolle. Sitten hän antoi lapsille lusikat ja näytti elehtien, että maistakaa.” Tämä on ote Satokausi Salsa -kirjasta, josta kerroin maanataina tässä postauksessa. Kirjan lapset ovat Helmikuun tarinassa hedelmäsalapoliiseja, ja he ratkovat avokadojen salaisuutta. Avokadot ovat nyt sesongissa, ja sen huomaa kyllä niiden laadustakin; ihanasta vihreästä väristä ja sopivasta pehmeydestä.

Tarinan jälkeen kirjassa oli resepti avokadopannukakkuihin, joita me nyt satokauden kunniaksi tehtiin poikien kanssa. Alkuperäinen resepti ei ole vegaaninen, mutta me tehtiin kaksi erilaista versiota; toinen täysin vegaanisena ja toinen tavallisena, Evelle tietysti valmistettiin vielä erikseen suolaton versio. Maidon korvaaminen kaurajuomalla ei vaikuttanut pannukakkujen makuun, kuten ei tavallisissakaan pannukakuissa. Pannukakut maistuivat lapsille tosi hyvin, Antti tosin oli aluksi hieman skeptinen. Maistui kuitenkin, kun löydettiin pannukakkuun hänelle mieluisin päällinen. Laitan tähän teille alkuperäisen sekä meidän sovelletun reseptin, joten voit valita omiin mieltymyksiisi sopivamman ohjeen.

AVOKADOPANNUKAKUT

Noin 7 pientä pannukakkua

1 kananmuna
1 1/4 dl maitoa
1 avokado muussattuna
2 ½ dl vehnäjauhoja
½ tl soodaa
1/4 tl suolaa

VEGAANISET AVOKADOPANNUKAKUT

Noin 7 pientä pannukakkua

1 1/4 dl kaurajuomaa
1 avokado muussattuna
2 dl vehnäjauhoja
½ tl soodaa
1/4 tl suolaa
½ tl psylliumia
VALMISTUSOHJE:
Sekoita kaikki ainekset yhteen, taikina saa jäädä hieman lettutaikinaa paksummaksi. Jos taikina tuntuu liian paksulta, lisää siihen vettä varovaisesti teelusikallinen kerrallaan. 
Lämmitä pinnoitettu paistinpannu ja lisää taikinaa siten, että siitä tulee noin yhden senttimetrin paksuinen, amerikkalaistyyppinen pannukakku. Paista 2-4 minuuttia kummaltakin puolelta, kunnes pannari on saanut hyvän rusketuksen.
Tarjoile pannarit lämpiminä. Voit päällystää pannarit mieluisillasi herkuilla. Me tehtiin pannukakkuja neljällä eri päällisellä, joista yksi oli ei-vegaaninen.
1. tomaatti-sinihomejuusto
2. kaurapohjainen tuorejuustovalmiste – tomaatti – mustapippuri
3. kaurapohjainen tuorejuustovalmiste – avocado
4. banaani + maapähkinävoi
Ei kannata arkailla käyttää makeitakaan päällisiä, vaikka itse pannukakkuihin tulee suolaa. Makean ja suolaisen yhdistelmä yllättää usein positiivisesti!

Mitkä päälliset sinä laittaisit avokadopannukakkuihin?

EDIT: vegaaniseen reseptiin korjattu maito kaurajuomaksi. ❤️ 

EVELIINA 7KK || KASVUKONTROLLISSA

Tämä viimeisin kuukausi on mennyt samaan aikaan todella hitaasti ja äärettömän nopeasti. Tammikuu on ihan vaan kadonnut, en ole edes tajunnut, että kohta alkaa jo helmikuu! Sen sijaan Even kanssa tämä kuukausi on ollut hitain kaikista. Ei sen vuoksi, että olisi ollut vaikeaa, vaan hän on oppinut taas uusia taitoja todella paljon, ja ruokailu on vienyt ekstrapaljon huomiota. Sen lisäksi poikien kerhonaloitus ja koko perheen (paitsi minun, huh) sairastuminen sattuivat tähän samaan kuuhun. Elämä on siis ollut hyvin paljon hetkessä elämistä (mihin tietysti pyritään muutenkin). Vaikka Even hidastunut painonnousu viimekuussa ei säikäyttänyt tai aiheuttanut paniikkia, niin kyllä se silti on  joka päivä mielessä.

Aloitettiin Even säännölliset ruokailut saman pöydän ääressä muun perheen kanssa kuukausi sitten. Kerron erillisessä postauksessa tarkemmin, kuinka kiinteät ovat nyt maistuneet, mutta painoa ei ruokailuista huolimatta ollut tullut aivan toivotulla tavalla vieläkään. Kävimme kasvukontrollissa neuvolassa torstaina 25.1. Viimeksi painoa oli tullut kuukaudessa kolmekymmentä grammaa, tällä kertaa sentään kuusikymmentä. Pituutta oli tällä kertaa tullut maltillisemmin, mikä tietysti sai painopituuskäyrän laskeutumaan rauhallisesti keskikäyrälle. Eve on edelleen nätisti vauvanpyöreä, ja hyvin sopusuhtainen tyttö terveydenhoitajankin mukaan, eikä vaikuta mitenkään huonovointiselta tai kuivuneelta. Evellä riittää energiaa touhuta päivät pitkät, joten mitään terveydellistä syytä tai huolta painon hidastuneeseen nousuun ei ole. Kyse on vain siitä, että vaikka Eve syö hyvin, niin hän kuluttaa liikkumalla ja leikkimällä sen kaiken. Seuraavan kerran kasvu tarkistetaan 8kk neuvolalääkärissä. Nyt ohjeeksi saatiin imetyksen ja ruokailun paikkojen vaihtaminen, eli jatkossa ensin ruoka ja sitten vasta imetys. Terkka neuvoi myös, että ruokaan voi lisätä teelusikallisen öljyä, mutta öljy meillä on ollut käytössä ja muutaman viikon. Onneksi mitään huolestuttavaa, esimerkiksi painonlaskua, ei ole tapahtunut, enkä ole hidastuneen kasvun takia hirveän huolissani.

Eve on oppinut nyt tammikuun aikana ihan hurjasti uusia taitoja. Hän on laajentanut elinpiiriään nyt koko asuntoon, ja liikkuu ryömimällä nopeasti ja taitavasti huoneesta toiseen oman mielensä mukaan. Konttausasento on ollu harjoittelussa nyt kolmisen viikkoa, ja siinä on kiva keinutella itseään edestakaisin. Jalat olisivat jo lähdössä konttaamaan, mutta kädet eivät ihan vielä ole valmiit. Ei varmaan mene enää kauaa, niin meillä on kontaten liikkuva vauva täällä. Eve viihtyy myös karhukävelyasennossa, eli peppu kattoa kohti polvet irti maasta. Muutamat kerrat hän on siitä kopsahtanut otsa edellä lattiaan, mutta ei tuo meidän touhottaja siitä välitä. Kainaloista kannateltaessa Eveliina ei enää automaattisesti ala pomppimaan, vaan varaa hienosti painoa jaloille. Käsistä kevyesti tukiessa hän lähtee askeltamaan reippaasti eteenpäin, ja käveleminen onkin just nyt lempparipuuhaa. Istumaan Eve oppi ihan kaikessa hiljaisuudessa, enkä edes itse ollut huomannut sitä! Yhtenä aamupäivänä pari viikkoa sitten vaan jotenkin automaattisesti laitoin hänet istumaan ammeeseen sen enempää miettimättä. Muutaman sekunnin päästä sain sellaisen ahaa -elämyksen, että hei, Evehän muuten istuu tuossa! Huusin A:lle olohuoneeseen, että Eve osaa istua, johon hän vaan tokaisi, että onhan se istunut jo pari päivää, haha! Se oli mennyt itseltäni ihan kokonaan ohitse. Sen jälkeen Eve on viihtynyt istualleen lattialla, mutta hän ei kuitenkaan itse vielä nouse istumaan.

Eve nukkuu edelleen vaihtelevasti. Päiväunia tulee kahdet, aamupäivällä ja illalla. Aamupäivän unet ovat alkaneet löytää tarkemman paikkansa, ja Eve nukahtaa useimmiten klo. 10-11 ja heräilee siitä parin, kolmen tunnin kuluttua. Iltapäikkärit ovat lyhyemmät ja sijoittuvat jonnekin viiden ja seitsemän välille. Yöunille neiti ei enää haluaisi nukahtaa omaan sänkyyn, vaan vaatii ihokontaktin ja pitkän imetyksen meidän sängyssä rauhoittuakseen. Se on meille ihan täysin ok, hänhän on vielä ihan pikkuruinen ja vauvan täytyy saada paljon, paljon läheisyyttä. Pitkä illan halitteluhetki on kannustanut minuakin menemään aikaisemmin nukkumaan. Yöllä Eve herää kerrasta kolmeen kertaan, jolloin useimmiten imetän, koska haluan hänen saavan siitäkin lisäenergiaa kasvua varten. Aamuisin Eve heräilee yhdeksän aikoihin.

Even vuorovaikutustaidot ovat myös ottaneet ison harppauksen viimeisen neljän viikon aikana. Hän on alkanut vierastaa enemmän, ja ilahtuu silminnähden minut ja A:n nähdessään. Myös veljien kanssa hän kommunikoi tosi paljon, ja aina nauraa kippurassa ja kiljahtelee riemusta, kun Antti tai Eetu vähänkin hänelle juttelee tai loruilee. Eve on oppinut Antilta tuhisemaan sellaisella suu mutrussa ja silmät sikkurassa -ilmeellä. Se on ihan älyttömän hauska tapa, ja me nauretaan aina vedet silmissä, kun Eve yhtäkkiä laittaa tuhinavaihteen päälle. Eve juttelee ja kuuntelee, ja osaa myös vilkuttaa. Hänestä löytyy myös yhä enemmän luonnetta, mitä vanhemmaksi hän tulee. Voimakastahtoisuus on hyvä merkki, hän tietää mitä haluaa eikä anna veljien pompotella itseään. Meidän vanhempien kanssa käydään välillä tahtojen taistelua, kun esimerkiksi lusikan tahallisesta tiputtamisesta ja kasvojen repimisestä ollaankin erimieltä. Eve onkin kullut meiltä vanhemmilta tässä kuussa ensimmäistä kertaa sen painokkaan joka vanhemman muotisanan: ei. Ei saa repiä eläimiä karvoista, ei saa koskea pistorasiaan, ei saa vetää pleikkarin kuulokepiuhasta eikä saa satuttaa. Niinpä niin, rakkauden lisäksi on alettu myös tarjoamaan hänelle niitä kuuluisia rajoja.
Eveliinalla on ollut nyt kaksi ihan selkeää suosikkia meidän perheessä. Nimittäin meidän lemmikit. Eve nauraa Jokelle ja sen pörröiselle turkille aina, ja Eemeli on hänen mielestään ihan parasta seuraa! Tyttö ryömii lemmikkien perässä ja haluaa kovasti koskettaa niitä. Meillä on eläimille omat paikat, johon ne pääsevät halutessaan turvaan pienten käsien ulottumattomiin, mutta aika paljon ne kyllä viihtyvät meidän muiden seurana. Eemeli on ollut kyllä yllätys, hän tulee ihan rohkeasti Even luokse kuolaisien sormien läimittäväksi, ja puskee vaan Even päätä maltillisesti. Pidän tosi tärkeänä, että lapset oppivat toimimaan eläinten kanssa ja kunnioittamaan niiden omaa tilaa jo ihan pienestä saakka. Tämän ansiosta meidän lapset ei ole koskaan pelänneet myöskään vieraita eläimiä.

7kk kasvukontrollikäynnillä (suluissa 6kk tiedot)
Päänympärys: ei mitattu (42,7cm)
Pituus: 66,2 (65,6cm)
Paino: 7275 (7215g)
Iho: Siisti

ÄIDIN EROAHDISTUS

Voisin itkeä silmät päästäni. Ja toisaalta taas nauraa ja hyppiä riemusta, ja olla ylpeä rohkeista pojistani. Antti on puhunut muutaman kuukauden, että olisi kiva mennä taas päiväkotiin, mutta itse olen kokenut sen turhana ja ylimäääräisenä stressinä. Stressinä siksi, että mulla itselläni ei rehellisesti sanoen ole motivaatiota ryhtyä siihen aamuheräämisrumbaan ja iltapäivän hakemisrumbaan, kun olen itse kuitenkin kotona. Mietin hetken osa-aikaista päiväkotia, mutta jotenkin meidän kunnan kerhotoiminta veti enemmän puoleensa. Ryhmäkoot ovat paljon ideaalisemmat kuin päiväkodilla ja porukasta tulee tiiviimpi. 

Tutustuimme rauhassa eri kerhoryhmiin, ja mietimme meille ja lapsille parasta vaihtoehtoa. Lopulta päädyimme hakemaan Antille iltapäiväkerhopaikkaa, joka on maanantaisin ja tiistaisin ja sen lisäksi molemmille sisaruskerhopaikkaa, joka olisi keskiviikkoaamuisin. Sisaruskerho oli odotettavasti (ja valitettavasti) täynnä, mutta meille ehdotettiin, että Eetu menisi jo nyt samaan kerhoryhmään Antin kanssa. Ryhmä on tarkoitettu 4-5 -vuotiaille, mutta tässä tapauksessa, kun sisarusryhmä oli täynnä, Eetu pääsee mukaan isompien ryhmään. Eetu täyttää kuitenkin (jo) huhtikuussa neljä. Toisaalta olin tästä iloinen, pojat pääsisivät molempina päivinä samaan kerhoryhmään, Antin seurasta on Eetulle tosi paljon iloa. Ja itse iloitsen salaa siitä, ettei minun tarvitse olla pojista erossa kolmena päivänä sitä kolmea tuntia, vaan vain kahtena. 
Joo, voisihan se napanuoran joskus katkaistakin. Minä kuuluun siihen äitityyppiin, joka haluaa hoitaa kaiken itse, olla mukana jokaisessa päivässä ja joisessa hetkessä. Ja koen ikävää, jos pojat ovat mummupappalassa yökylässä tai vaikka vaan päiväunilla. Tiedän kyllä, että Antille on just nyt hyvä aika mennä mukaan samanikäisten porukkaan, päästä tutustumaan vielä ennen eskarin alkua ryhmässä toimimiseen ja saada uusia kavereita. Ryhmässä on kuulemma muitakin samaan eskariin meneviä, mikä on ihan täydellistä. 

Kerho on meiltä noin reilun kilometrin päässä. eli ihan kävellen päästään liikkumaan. Tykkään myös siitä, että kerho alkaa vasta puoliltapäivin ja päättyy kolmelta, eli ei tarvitse sitä aamuakaan niin stressata. A alkaa huomisesta lähtien tehdä töissä kolmea vuoroa, eli muutaman tunnin täyshiljaisuus tulee varmasti tarpeeseen yöviikkoja ajatellen. Aamuviikoillaan hän taas voi hakea pojat kotimatkallaan. Kerhossa syödään omat eväät, mikä mun mielestä on tosi kiva. Antti haluaa mukaan voileivän ja porkkanapaloja, Eetu jogurtin ja banaania, nämäkin on puhuttu valmiiksi jo pari viikkoa sitten. Pikku intoilijat. ❤
Olen itsekin samaan aikaan tosi tosi innoissani, vaikka haikeaa on. Pojat ovat jo hihkuen menossa kerhoon. Antti on jo suunnitellut, kuinka hän saa kavereita tytöistä ja pojista, ja mitä hän aikoo heille ensimmäisenä kertoa. Myös ensisyksynä koittavat kuusivuotissynttärit ovat olleen nyt kovasti pinnalla, koska Antti haluaa ensimmäistä kertaa kutsua kylään paljon kavereita. Eetu taas on innoissaan siitä, että pääseekin Antin mukaan jo maanantaina ja tiistaina, hän meinasi nimittäin vetää kilarit, kun kerroin hänen pääsevät kerhoon vain yhtenä päivänä viikossa, haha :D. Tiedän, että Eetukin pärjää siellä isojempien kavereiden kanssa siinä missä Anttikin, mutta kyllä nuo tuntuvat  vielä mun pikkupojilta silti. Sydäntä kalvaa, mutta huomattavasti vähemmän kuin liian suureen päiväkotiryhmään tuupatessa (jossa sattui mielestäni myös ihan liian monta haaveria ja kiusaamista heidän viimeksi siellä ollessaan..) Kai nyt täytyy Antaa varsinkin Antille reilusti tilaa kasvaa, erityisesti sitä esikoulua ajatellen. Onhan hän sentään jo 10 kuukauden päästä kuusivuotias. apua.
Jos teillä on jotain vinkkiviitosia äidin eroahdistuksen lievittämiseen tai lasten kerhon alkuun liittyen, niin kertokaa ihmeessä!

VUOSI 2017

Aivan upeaa vuoden viimeistä päivää teille kaikille! Enää muutama tunti vuoden vaihtumiseen. Vuonna 2017 olen saanut kokea todella paljon. Olen tehnyt, kokenut ja sanonut asioita, joita en olisi voinut koskaan kuvitellakaan. Olen saanut tänä vuonna monia uusia rakkaita lukijoita, ja te olette mulle yksi suurimmista syistä, miksi avaan tietokoneen. Tämä on edelleen itselleni todella rakas päiväkirja, joka on antanut, ja toivottavasti tulevaisuudessakin antaa monelle pohjan, mihin samaistua. Haluan kiittää jokaista teistä. Kiitos sähköposti- ja yksityisviesteistä, instagram- ja blogikommenteista, ja siitä, että olette siellä. Yksityiselämässä olen tänä vuonna saanut uusia ystäviä, oppinut viimein oikeasti rakastamaan itseäni ja saanut upean tyttären. Vuosi 2017 oli myös ikävistä ja surullisista asioita huolimatta yksi parhaista vuosista koskaan. Olen kokenut myös ylpeyttä työllistyneistä ja opiskelupaikan saaneista ystävistäni ja saanut aivan täydellisen kummitytön. ❤ 


Alkuvuosi ja kevät toivat uusia tuulia blogiin ja työssä jaksamiseen

Tammikuu oli melkoinen muutosten kuukausi. Edellisen vuoden bloggailin melko satunnaisesti, ja tammikuussa palasin bloggaamaan niin sanotusti täysipäiväisesti. Pääsin mukaan Mammalandian blogiyhteisöön ja olin päässyt turvallisille raskausviikoille. Aloin pahoinvoinnin lisäksi käydä läpi ihan mielettömiä migreenikohtauksia, jotka kestivät vaihdellen jopa 24-48 tuntia. Tammikuussa vaihdoin myös blogin bannerin tähän nykyiseen. Olin pikkuhiljaa siirtynyt yhä kasvispainotteisempaan ruokavalioon, ja aloin korvaamaan enemmän maitotuotteita kasvivaihtoehdoilla. Söin edelleen satunnaisesti kalaa ja kananamunia. Tammikuussa meidän perhe sairasti Noroviruksen, jonka en todellakaan toivo uusiutuvan ensi vuonna.

Helmi- maalis- ja huhtikuussa kävin useita kertoja Helsingissä ja Espoossa erilaisissa blogitapahtumissa, Karma Shopin Showroomilla, lapsi- ja kevätmessuilla ja valokuvaamassa, sekä Salossa Murenan bloggaaja-illassa. Perheen kanssa nautittiin valon lisääntymisestä ja ulkoiltiin paljon. Huhtikuussa meidän Eetu täytti kolme, ja saatiin myös kuulla vauvan sukupuoli. Raskauden osalta nämä kevätkuukaudet olivat varmaan vaikeimmat migreenin, supistusten ja liitoskipujen kannalta. Ne aiheuttivat myös unettomuutta, ja saatoin työpäivinäkin, ennen huhtikuussa alkanutta pitkää sairaslomaani, nukkua vain tunnin tai pari yössä. Huhtikuulta jäi mieleen myös meidät yllättänyt räntäsade, kun olimme puhaltamassa saippuakuplia! 
Toukokuussa jouduin osastolle kohdunkaulan kypsymisen aiheuttaman ennenaikaisen synnytysriskin vuoksi, ja siitä johtuen pyyhin koko kalenterini tyhäksi muutamaksi viikoksi eteenpäin. Muutenkin otettiin ihan rauhallisesti loppukevät. Migreenikohtaukset alkoivat tässä kohtaa hellittää.

Kesällä elettiin vauvakuplassa, suunniteltiin nimiäisiä ja käytiin pienillä reissuilla.

Kesän huippukohtia olivat Särkänniemivierailut ja tottakai Even syntymä. Kunnostettiin myös takapihaa vähän nätimmäksi ja laitettiin Even tavarat meidän huoneeseen lopullisille paikoilleen ennen kesäkuun loppua. Heinäkuussa olin ensimmäistä kertaa yksin kolmen lapsen kanssa viisi yötä, ja kävimme Mikkelissä reissussa. Elokuussa aloitin FeelMama -valmennuksen ja juhlimme Even nimiäisiä. Muistelin myös  vuoden 2016 kesän keskenmenoa, ja nyt on vihdoin alkanut aika kultaamaan sitäkin muistoa. Ihan joka kerta ei enää itketä ja väännä vatsaa, kun mietin meidän pientä syntymätöntä vauvaa.

Syksy ja loppuvuosi antoi meille paremman avioliiton ja uutta sisältöä blogiin.

Alkusyksystä me käytiin miehen kanssa läpi aika massiivinen kriisi, josta lopulta selvittin vahvempina ja uudelleen entistä enemmän rakastuneina. Vaikka tuli sanottua puolin ja toisin asioita, joita ei koskaan olisi voinut kuvitellakaan sanovansa, ja vaikka sen olisi voinut hoitaa paljon, paljon siistimmin, niin me opittiin kuitenkin puhumaan. Hassua, kuinka voikaan viiden avioliittovuoden jälkeen tuntea vielä, että nyt elääkin ihan uudessa, paljon onnellisemmassa tilassa, jollaisesta ei aiemmin ollut edes tietoinen. Syksy ja nyt loppuvuosi onkin ollut meille pariskuntana sellaista uuden oppimisen aikaa, ja me ollaan keskusteltu asioista varmaan enemmän kuin koko liittomme aikana yhteensä. ❤ 


Syyskuussa käytiin koko perheen voimin mökillä, koska jokakesäinen mökkireissu oli jäänyt vauvahumuisen elämän vuoksi toissijaiseksi. Lokakuussa Eve oppi kääntymään vatsalta selälleen ja selältä vatsalleen, ja aloitti hirmuisen rullailun ympäri olohuonetta. Antti täytti viisi vuotta, ja sai minut tajuamaan, että hän menee oikeasti vuoden päästä jo esikouluun, KÄÄK. Niin iso poika, äidin rakas. Käytiin todella paljon ulkona lasten kanssa, ja alettiin Eetun kanssa tekemään kielitemppuja. Hän on ottanut hienosti käyttöön puuttuvia konsonantteja, kuten d, ja nyt kovasti harjoitellaan s:n käyttöä. Lokakuussa myös leivoin tosi paljon, ja aloin suunnitella blogin joulukalenteria. 
Marraskuussa toin blogiini mukaan ensimmäistä kertaa vegaaniseen kosmetiikkaan liittyviä teemoja, kun siirryin tavallisista markettituotteista cruelty-free -tuotteisiin. Juhlittiin isänpäivää ja käytiin A:n kanssa Sami Hedbergin keikalla. Joulukuun pidin blogissa joulukalenteria, ja olen tosi iloinen, että ihan joka päivä sain luukun ilmestymään. Kirjoitin myös ensimmäisen postaukseni Valkeakosken Sanomien Nukkekoti -nimiseen blogiini, ja kävimme A:n kanssa pitkästä aikaa keikalla. Joulukuu toi minulle nelisenkymmentä uutta seuraajaa Instagram -tililleni, ja huomasin olevani Rantapallossa listattuma Suomen parhaat blogit -listalla Top kymmenen joukkoon perhe -kategoriassa. Olen tästä tosi fiiliksissä, varsinkin, kun rankka syksy verotti postaustahtia ja tekstien sisältöä todella paljon. 
Kiitos kaikille tästä vuodesta. Toivon teille kaikille upeaa vuotta 2018 ja samanlaista onnea, jossa itse tällä hetkellä elän. Juhlikaa kunnolla, ja palataan asiaan taas ensi vuonna.
❖   ❖   ❖
HAUSKAA UUTTA VUOTTA!

EVELIINA 6KK || HIDASTUNUT PAINONNOUSU

En ole tähän puolenvuoden ajanjaksoon ehtinyt sisällyttää ajatustakaan sille, että pitäisi alkaa pikkuhiljaa valmistelemaan kotia liikkuvaa vauvaa varten. Pientä hilpeyttäkin herätti tuossa yksi aamu kolme viikkoa takaperin, kun meidän pikkuneiti oli yhtäkkiä ilmestynyt eteiskäytävässä olleelta leikkimatolta pesuhuoneen ovelle, olin siis pesuhuonetta siivoamassa tuolloin. Ajattelin hänen pyörineen lähemmäs, mutta kiskaistessani imuria kohti pesuhuonetta, neiti lähtikin kiireenvilkkaa ryömimään imuria kiinni. Hetken siinä ihmeteltyäni, että mitäs nyt tapahtui, tajusin tallentaa tilannetta puhelimeen. Kaikki lapset kehittyy niin omaan tahtiinsa, etten edes lähtenyt ystävien lapsiin vertailemaan, mutta ilmeisesti veljien perässä pysyminen on kannustanut meidän kuopusta nyt liikekannalle. Tuon päivän jälkeen hän on hissukseen pidentänyt ryömimismatkaa, ja välillä ollut päivän tai pari taas ryömimättä. Eilen neuvolassa terkkakin sanoi, että tämä taisikin olla ihan odotettavissa.
Liikkumisen lisäksi neuvolassa puhuttiin istumisvalmiudesta. Me ollaan istutettu Eveä vain muutaman kerran syöttötuolissa ennen tuota neuvolakäyntiä, lattialla ei lainkaan. Evellä ei ole vielä mitään varoheijasteita istumista varten, eli hän ei edes silmäänsä räpäytä, jos lähtee johonkin suntaan kaatumaan. Istumisvalmius kehittyy omaan tahtiinsa, ja varmasti nyt syöttötuolissa istumisen myötä se kehittyy enemmän. 
Eve juttelee mielellään tutuimmille ihmisille, ja tutkii mielellään omaa ääntään. Kiljuminen ja ”mammammam” ovat nyt kovassa käytössä. Eve myös näyttää kieltään tosi paljon, mikä on meidän kahden kireäkielijänteisen lapsen vanhempien mielestä tosi hyvä juttu. Eve kommunikoi myös monilla muilla keinoilla, mm. nostamalla kädet halutessaan syliin, repimällä hiuksista ja rapsuttelemalla, ja hän pyrkii saamaan huomion itseensä aina, kun joku tulee hänen kanssaan samaan tilaan. Hän hymyilee ja nauraa tosi paljon, myös itsekseen, ja on kaikinpuolin hyvin rauhallinen vauva. Eveä ei taaskaan itkettänyt neuvolassa, kun laitettiin influenssarokotetta reiteen. Toivottavasti hän on perinyt minun kipukynnykseni, tulee helpot lastenlasten synnytykset sitten mahdollisesti tulevaisuudessa.. Hah. Moni kysyykin, että onko hän aina noin rauhallinen. Onhan hänellä omat hyvät ja huonot päivänsä, ihan niin kuin meillä kaikilla. Pääsääntöisesti Eve kuitenkin on kovin maltillinen ja rauhallinen pakkaus. Eve rakastaa katsella muiden ihmisten puuhia. Poikien kanssa hän haluaisi leikkiä ihan koko ajan! Antin mielestä se on tosi hauskaa, mutta Eetu taas on omisuksenhaluisempi omiin tavaroihinsa. Hän ei kuitenkaan kiukkuisesti kiellä Eveä koskemasta, vaan tuo Evelle omasta lelukorista oman lelun, ja tekee vaihtarit Even kanssa. Antti ja Eetu on tosi hyviä isoveljieä, parhaita just Evelle. 
Eve on saanut nyt kolmena päivänä maisteluannoksia kiinteää ruokaa, ja tänään aletaan tuomaan Evelle säännöllisempää, muun perheen ruokailuihin sopivaa rytmiä kiinteiden kanssa. Neuvolassa huomattiin, ettei neidin paino ole noussut entiseen malliin, vaan painokäyrä suorastaan romahti alaspäin nollakäyrälle. Tästä sen enempää stressaantumatta todettiin vaan terkan kanssa, että kyllä se sieltä taas nousuun lähtee, kun saadaan kiinteiden lisäenergiat hyötykäyttöön. Aloitellaan ihan reippaaseen tahtiin maistelemaan tuotteita kaikista ruoka-aineryhmistä. Myös sormiruokailu otetaan pian osaksi päivärutiineita, se onkin mun henkilökohtainen lempparijuttu koskien vauvan ruokailua. Valmistan kaikki Even ruoat itse, ja ensimmäiset kana-riisi-bataatti -soseet ja erilaisia kasvissoseita ihan pehmeäksi soseutettuna olenkin jo puuhastellut pakastimeen. Aloitellaan niillä, ja siirrytään sitten karkeampiin soseisiin ja nautaan sekä possuun myöhemmin (toisin kuin joku teistä jo ”pelkäsi”, niin en ole tekemässä Eveliinasta(kaan) vegaanilasta).  Ruokajutuista on tulossa oma postauksensa hieman myöhemmin. 
Nukkuminen on meillä nyt ihan oma taiteenlajinsa. Eve nukahtaa jo hieman helpommin, kuin mitä TÄSSÄ postauksessa kerroin, mutta olen itse alkanut kärsiä unettomuudesta. Saatan helpostikin pyöriä sängyssä johonkin aamu viiteen saakka. En ole iltaisin enää lainkaan väsynyt, siinä missä muutama kuukausi sitten olin onnellinen, jos jaksoin valvoa edes yhdeksään. Eve herää yöllä kerran, pari edelleen, ja kävisi mielellään ihan tavan vuoksi rinnalla. Hän nukahtaa kuitenkin jo takaisin pelkällä hyssyttelyllä, joten en painonnotkahduksesta huolimatta aio enää ottaa yöimetystä takaisin kuvioihin, eiköhän uusien ruokien tuoma energia riitä täyttämään ravinnontarpeen jatkossa. Eve herää aamuisin noin kahdeksan-yhdeksän aikaan, ja nukahtaa ensimmäisille päiväunille puoliltapäivin. Päikkäreitä hän nukkuu vaihdellen 40 minuutista pariin tuntiin, jonka jälkeen jaksaa leikkiä iltaan saakka. Pienet iltatorkut hän ottaa kuuden, seitsemän aikaan ja yöunille hän rauhoittuu kymmenen ja yhdentoista välillä. Uskon, että kiinteiden aterioiden luoma vuorokausirytmi tukee osaltaan myös nukkumista. Jotenkin toivoisin rytmin normalisoitumista ennen kuin kuvioihin astuu sitten kontaamisen, seisomisen ja kävelyn opettelemisen tuomat univaikeudet.
Even lempilelut ovat näin puolivuotiaana joululahjaksi saadut aktivointi- ja purulelut. Kaikki värikkäät, kilisevät, kolisevat tai muuten ääntelevät lelut ovat tosi mielenkiintoisia, ja kaikenlaisia pintoja on hauskaa tunnustella. Myös kirjoissa tämä pätee, ja Even ihka ensimmäisessä Vaukirjan kirjapaketissa tulleet vauvakirjat ovat olleet kovassa käytössä. Eve rakastaa silputa paperia (ja Antin Lego Ninjago lehtiä), vetää lemmikkejä karvoista ja olla vaippasilleen. Eve viihtyy myös suihkussa ja kylvyssä aina vaan paremmin, ja myös muutaman kerran kokeiltu ratasistuin vaunuissa on osoittautunut huippujutuksi. Vielä Eve nukahtaa tosi nopeasti vaunuillessa, joten ratasistuin sinänsä ei ole ihan vielä ajankohtainen. 
6kk neuvolalääkärikäynnillä (suluissa 5kk tiedot)
Päänympärys: 42,7 (42cm)
Pituus: 65,6 (63,8cm)
Paino: 7215 (7135g)
Iho: Siisti. (Siisti)

MEIDÄN JOULUAATTO 2017

Niin se joulu sitten on taas ohitse. Valot koristavat vielä asuntoa, ja jääkaapissa on miehelle annettua joulukinkkua edelleen säilössä, ei siitä joulutunnelmasta niin vain raaski lupua. Meidän perhe  elää ja juhlii alkoholittomasti ja ateistisesti, ja joululaulutkin ovat muutamaa perinteisempää Kilisee kilisee kulkusta ja Petteri Punakuonoa lukuunottamatta lähinnä raskasta metallia, joten ihan perinteisimpiä joulujuhlijoita me ei olla.

Aattoaamu. Herätyskellon piti olla soimassa klo.6:30, jotta ehtisin valmistautumaan ja lämmittämään joulusaunan ennen, kuin muutama sisarukseni tulisi poikkeamaan. Hah, edellisillan valvomiset miehen kanssa kuitenkin veivät herätyskellon kalkatuksesta kaiken tehon, ja isäntä olikin ilmeisesti unissaan sammuttanut herätyksen puhelimestani aamunkähmässä. Eipä se mitään, onhan meillä onneksi nämä kolme muuta pientä herätyskelloa ja eläimet, joten varmasti ei pääse nukkumaan kovin pahasti pommiin koskaan! Eve tosiaan ilmoitti heränneensä klo.9:30, ja pian sen jälkeen meillä olikin jo kylässä siskoni, kaksi veljeäni ja kälyehdokas. Jotenkin edelleen edellisillan väsymyksestä ja aamupäivän suhteellisen tiukasta aikataulusta järkyttyneenä en osannut kunnolla perehtyä sisarusteni kuulumisiin, vaan käytin kirjaimellisesti koko heidän vierailunsa pakkaamalla hoitolaukkua, pukemalla lapsia ja käyttämällä ripuloivaa koiraparkaa ulkona. En kutsuisi aamua kuitenkaan kaoottiseksi, mieheni otti tilanteen hyvin haltuun ja esitteli veljilleni minun touhottaessani SRA-harrastusvälineistöään. Siskolleni annoin lähes automaattisesti syliin hänen kummityttönsä ja pojat seurasivat perässä, joten aamuhan meni näin äidin kannalta varsin mukavasti. Ennen sisarusteni saapumista saatiin kumottua riisipuurot masuihin sentään ja avattiin jokavuotiseen tapaamme yhdet paketit jo heti aamusta, joulusauna kuitenkin jäi tänä vuonna välistä.
Yhdentoista jälkeen anoppi haki meidät joulunviettoon. Jokke jäi kotiin, toki ennen lähtöä oli varmistettu, että ripuli oli helpottanut. Mummupappalassa odotti kummityttöni vanhempineen, oli tosi ihanaa nähdä tuota Espoolaisporukkaa taas pitkästä aikaa. Kummitytön kanssa seurustellessani en voinut olla ajattelematta a) sitä miten nopeasti hän on kasvanut, b) sitä miten nopeasti aika kuluu ja c) sitä, että muutaman kuukauden päästä meidän Evekin on jo hänenlaisensa istuva ja kiinteää ruokaa hienosti syövä konttausharjoittelija. A p u a. Ihmeellistä, miten paljon vauvat oikeasti kehittyvät vain muutamassa kuukaudessa!
Yhden aikaan syötiin jouluruoka. Perinteisten vaihtoehtojen rinnalla oli myös vehnättömiä ja vegaanisia ruokia, arvostan tosi paljon, että omiin ruokarajoitteisiini ja elämänvalintoihini jaksetaan kiinnittää huomiota. Olipa anoppi tehnyt vegaanisia kookospallojakin kahville, namnam! Pojat söivät, noh, omaan kolme- ja viisivuotaiden tyyliinsä eli sen minkä muulta touhotukseltaan ehtivät, miehet taisivat syödä hyvin perinteisesti heidänkin edestään. Itse en edes muista, milloin olen viimeksi istunut alas ruokapöytään ja syönyt rauhassa koko lautasen tyhjäksi asti.

Ruoan jälkeen A lähti isänsä kanssa viemään lumipukuja hautausmaalle kunniavartiota varten ja kävi samalla reissulla ulkoiluttamassa Joken, sillä välin me syötettiin ja nukutetiin vauvoja päiväunille, pojat kävivät ulkona ja lahjat ilmestyivät kuusen alle. Neljältä juotiin kahvit ja puoli viideltä oli aika jakaa lahjat. Antti toimitti jakajanvirkaa, ja jokaisen muun, kuin hänelle itselleen osoitetun paketin kohdalla kuului syvä huokaus, että eikö tämäkään ollut minulle, haha! Kyllä vaan sai Anttikin ison kasan lahjoja, mutta määrässä taisi tällä kertaa meidän perheessä Eveliina viedä suurimman potin. Lapset, jopa pikkuneiti, olivat tosi innoissaan lahjoistaan. Lapset saivat kirjoja (erityisesti Lego-kirjat olivat Antin mieleen), tehtäväkirjoja, ison panssariauton, Nalle Puh -DVD:n, robotin, Ryhmä Hau kimblen ja -seikkailupelin, legoja, Star Wars -leluja ja Eve sai paljon aktivointileluja, leikkikaukosäätimen, vaatteita, muumilusikan, unilelun ja nuppipalapelin. Ja varmasti paljon muutakin, mitä en enää edes pysty muistamaan. Kiitos tosi paljon kaikille sukulaisille, kummeille ja ystäville lahjoista, ne merkitsevät todella paljon! A sai ainakin mukin, suklaata ja minulta Mr. Bearin luonnonmukaisen parranhoitosetin, minä sain kynttilöitä, Iittalan Taika-sarjan tarjottimen (saman sarjan kulhon sain synttärilahjaksi), sukat, kuusenpallokaiuttimen, kanadalaista teetä ja Aarikan Prinsessa -tuikun. 

Omat lahjani olivat ihan käsittämättömiä tänä vuonna, nimittäin jo A:lta saamani kuvaussetti olisi riittänyt. Kuusenpallon muotoon tehty kaiutin oli ihan nappivalinta, kiitos siitä menee yhdelle parhaimmista ystävistäni. ❤ Iittalan mustavalkoinen keraaminen tarjotin on ihana, ja kiva kun on saman sarjan astioita nyt kattaukseen käytettäväksi. Instakuvia varten tietysti varsin optimaalinen valinta myös, heh! Ja sitten se Aarikan tuikku.. Sain viime vuonna äidiltäni lahjaksi Aarikan isomman kynttilänjalan, ja tuikku (joka on myöskin häneltä) on samaa sarjaa sen kanssa. Rakastan näitä Aarikan sisustustuotteita, koska ne eivät näytä, tiedättekös, niin moderneilta ja ”kiiltovalkohömpötykseltä”, jota nykyään pursuaa joka tuutista. Luonnolliset puiset sisustusesineet ovat minun mielestäni äärettömän kauniita, itsehän pidän itseäni hyvinkin boheemina ja mummomaisena sisustajana. Varmaan tulikin jo tästä selväksi, kuinka paljon oikeasti tykkään ihan jokaisesta lahjastani, ja myös mainitsemattomat Arabian mukikynttilä ja ihanat lämpöiset sukat olivat todellakin tunnelmankohottajia. Maailman isoin KIITOS. Lahoista paras oli tietysti lasten onnesta hehkuvat katseet.
Lahjojen jaon jälkeen avattiin paketteja, tutkittiin uusia leluja ja vietettiin vaan aikaa yhdessä. A lähti isänsä kanssa kunniavartioon kuuden aikaan, ja sillä välin pojat alkoivat hieman väläyttelemään kotiinlähtöhaluja ja väsymystään. Eetu innostui kuitenkin pöytäjääkiekon pelaamisesta, ja sovittiin, että hän jää A:n kanssa vielä mummupappalaan illaksi. Anoppi heitti minut, Antin ja Even kotiin yhdeksän aikaan. Kotiin saavuttuamme käytin Joken pikapissillä ja laitoin Even nukkumaan, sen jälkeen istuttiin Antin kanssa eteiskäytävään glögien ja suklaarasian kanssa kokoamaan hänen uutta Lego Ninjago rakennelmaansa. Pari tuntia vierähti eteisen lattialla, jonka jälkeen annoin Antin vielä jatkaa legoleikkejä. Itse käperryin sohvan nurkkaan kynttilänvaloon lukemaan Harry Potteria. Puolenyön jälkeen A palasi Eetun kanssa kotiin, ja siitä alkoikin sitten melkoinen poikiennukutusoperaatio, koska Antti halusi kovasti jo nukkua, mutta yliväsynyt Eetu ei sitten millään. A sai Eetun melko nopeasti kuitenkin rauhoittumaan, ja päästiin sitten itsekin nukkumaan. Oli ihana joulu, ja tästä on hyvä jatkaa kohti uudenvuoden juhlintaa. 
Miten teidän joulu sujui? Onko siellä ruudun toisella puolella muita absolutistiperheitä?

LUUKKU 24 || JOULUKUVAT

Joulu on taas, joulu on taas, kattilat täynnä puuroo!
Ainakin meillä, ja ekat lahjatkin avattiin jo. Otettiin eilen viimeiset, viralliset joulukuvat, joiden saattelemana päätän tämän vuotisen, blogiurani ensimmäisen joulukalenterin. Tätä oli tosi hauskaa tehdä, ja ensivuodelle toivottavasti saisin kalenteriin entistä parempaa sisältöä. Kuvista sen verran, että ne on editoitu yöllä kahden jälkeen ja huomasin taustakankaan rypyt vasta siinä vaiheessa, ääks! Mutta nämä on kotona otettuja, joten sallitakoon se nyt, kun vasta harjoittelen oikealla kuvaussetillä kuvaamista. Vaikka kuvanlaatu on ehkä niin ja näin, niin lapset kyllä tekee kuvasta kuin kuvasta ihan täydellisen. Pojat sai itse valita vaatteet, joten tottakai siellä on yhdet reikäset lempihousut jalassa, haha. Voitte varmasti nähdä jouluriemun paistavan läpi meidän murujen kasvoilta! Pian taas nähdään uusien tekstien parissa.

❆    ❆    ❆

IHANAA JOULUA TOIVOTTAA KOKO MEIDÄN JA MAMMALANDIAN PORUKKA!


LUUKKU 20 || JOULUSUUNNITELMIA

Tänä vuonna on syntynyt tosi paljon lapsia meidän lähipiirissä, joten monella läheiselläkin on edessä ensimmäinen joulu joko ensimmäisen lapsen tai uuden pikkusisaruksen kanssa. Vaikka vauvat ei sinänsä joulusta mitään ymmärräkään, niin mulle on silti tärkeää ottaa vauva vahvasti juhlaan mukaan. Valokuvien ja mieleen painuvien muistojen kautta on sitten myöhemmin ihanaa kertoa lapselle hänen ensimmäisestä joulustaan. Pojat katselee mielellään kuvia varsinkin siltä ajalta, kun Antti oli vauva. Hän oli ensimmäisenä joulunaan kahden kuukauden ikäinen pieni pallero, eikä hän, tai varsinkaan Eetu, meinaa edes käsittää sitä. Nyt pikkusiskon ensimmäistä joulua pojat odottavat todella innoissaan, ja haluavat ottaa Even mukaan kaikkeen pipareiden leivonnasta lähtien. Se on tosi suloista, ja tottakai Eve pääee mukaan.

Me aiotaan tänäkin vuonna mennä aatoksi Aleksin vanhemmille, mutta huomenna käydään kylässä mun äidin luona. Lapset saa leipoa mummille isot kasat pipareita . Me ei olla oltu yhtään joulua kotona oman perheen kanssa. Tänäkin vuonna jätetään Jokke aatoksi kotiin, koska appivanhemmilla on jouluna jo kaksi karvaturria. Toinen A:n siskon ja hänen miehensä koira ja toinen appivanhempien oma.  Kolmas voisi olla kahden leikki-ikäisen ja kahden vauvan lisäksi hieman liikaa. Tästä on onneksi anoppilaan lyhyt matka, joten Jokkea tottakai käydään päivän mittaa ulkoiluttamassa, eikä se hätäile yksin ollessaan. 

Me luultavasti käydään ennen lähtöä kotona joulusaunassa, ja mennään sitten sen jälkeen jouluruualle appivanhempien luokse. Illalla on ihan perustouhuja, eli kahvittelua, lahjojen jakamista, lasten leikkejä ja yhdessä olemista, osa porukasta varmaan katoaa taas yläkertaan pöytälätkää pelaamaan. Toivoisin, että ehtisin panostaa erityisesti lasten juttuihin ja osallistua leikkeihin mukaan, ja tottakai käpertyä aina tilanteen salliessa A:n kainaloon. Me ei lähdetä hautausmaalle, koska mun mielestä se on synkkä perinne ja  vietän aaton mieluummin elävien seurassa. Tietysti sillä muistellaan ja kunnioitetaan edesmenneitä rakkaita, mutta minulla ei ole täällä haudattuna sukulaisia, eikä lapsillakaan sellaisia, joita he muistaisivat. Vaikka olisikin, niin todennäköisesti jättäisin hautausmaakäynnit silti joko aattoa edeltävälle päivälle tai joulupäivälle. Muiden käydessä hautausmaalla me varmaan käydään lasten kanssa ulkona. Toivottavasti on lunta maassa, niin saadaan lumilyhtyjä ja Ukko tehtyä! 
Evellä on ollut nyt hieman eroahdistuksen piireitä, ja koko ajan pitäisi olla äidin sylissä. Hieman jännittää, että tuleeko joulusta yhtä huutokonserttoa. Tottakai sitten vaan täytyy sylitellä, jos ei iskän syli tai lattialeikit innosta, mutta pieni toive olisi, että pystyisin keskittymään myös poikiin. Onneksi Even tunteenpurkaukset osuvat useimmiten iltaan, yhdeksän ja yhdentoista välille, ja varmaan siinä vaiheessa me ollaan jo takaisin kotona. Tai kuka tietää, mitä se ilta tuo tullessaan. Kaikki menee varmasti tosi hienosti, täytyy vaan muistaa olla ahdistumatta mahdollisesti hyörinästä ja hulinasta huolimatta.

Ennen joulua meillä on kuitenkin vielä hieman tehtävää. Osa lahjoista/lahjatarvikkeista on nyt odottamassa postissa ja matkahuollon toimipisteessä, osa on vielä matkalla. Lasten lahjat on vielä paketoimatta, koska he hääräilevät niin tiiviisti minun perässäni, ettei mahdollisuutta ole vielä tullut, heh. No, onhan tässä muutama päivä vielä aikaa! Sitten pitäisi vielä, varmaankin huomisen mummilareissun ja pakettien haun yhteydessä tehdä ruokaostoksia viikonlopulle. Jotain kevyttä, koska varmasti tulee herkuteltua anoppilassa yllin kyllin. Toisaalta olen iloinen vilja-allergiastani ja nyt myös tästä kasvisruokavaliosta, koska se rajaa oikeastaan aika hyvin pois epäterveellisiä juttuja, haha! Kuten jo TÄSSÄ postauksessa annoin ymmärtää, niin minä en jaksa stressata joulusta. Loppupeleissä siitäkin saa eniten irti, kun antaa sen tulla mieli avoinna ja rentoutuneissa fiiliksissä!

LUUKKU 14 || MITÄ ÄITIYS ON OPETTANUT?

Yhteistyössä Mammalandia
Minä olen äitinä vielä varsin noviisi. Tätä hienoa taivalta on takana viisi vuotta, joista viiden kuukauden verran olen ollut äitinä kolmelle lapselle, ja normaaliin elämään kuuluen matkassa on ollut tietysti sekä ylä- että alamäkiä. Minua häiritsee vanhemmuudesta puhuttaessa se äitiyden ylikorostaminen ja kaikki se ”äiti on vauvan tärkein henkilö” ja muu isät syrjään jättävä ajattelu. Sen vuoksi en voinut kirjoittaa tätä postausta keksittyen pelkästään äitiyteen ja äitien ja lasten välisiin suhteisiin, mieheni nimittäin kuuluu olennaisena osana kaikkeen tähän.

1. Äitiys on opettanut puolustamaan minuuttani.

Äitiys on sanana varsin ihana. Siitä tulee mieleen vahva nainen, joka hallitsee kaaoksen kuin kaaoksen, lohdullinen ja pehmeä katse ja lämmin syli. Äitiys voi olla myös loukku, johon nainen saattaa jumiutua tai unohtua. Itselleni äitiys on aina ollut elämäntehtävä, tärkeämpää kuin mikään muu. Vasta nyt viimeisten muutaman kuukauden aikana olen alkanut oikeastaan elämään äitiysminäni rinnalla myös itsenäni, ja täytyy myöntää, että oman itsekriittisyyteni lisäksi parisuhde on parantunut merkittävästi. Itseni löytäminen uudelleen vaati kriisin sekä itseni kanssa että avioliitossamme, mutta olen ihan perhanan onnellinen, että me käytiin läpi tuo vaikea ajanjakso. Minuuteen kuuluu paljon muutakin kuin äitinä oleminen. Olen yksilö muiden joukossa, jolla on äitiyden ja omien tarpeideni lisäksi velvollisuus huolehtia, ettei mieheni joudu elämään erillisenä objektina ”minun ja lasten rinnalla”. Koko perhe pohjautuu kahden ihmisen väliseen parisuhteeseen ja mahdolliseen avioliittoon. Parisuhteessa on tärkeää olla ensisijaisesti ehjän minäkuvan omaava (tai sitä kehittävä) yksilö, jotta voisi siirtää aiemmin vanhempiensa kanssa jaetun kiintymyyssuhteen kumppaniinsa. Parisuhde on (useimmiten) ollut olemassa jo ennen lapsia, joten on kohtuutonta kumppania kohtaan siirtää hänet sivuun vain sen vuoksi, että sinulla on nyt myös uusi tehtävänimike, eli äitiys. Ja tässä viittaan nyt läheisyyden ja parisuhteessa kommunikoinnin lisäksi myös parin väliseen intiimiin kanssakäymiseen. Unohtakaa tekosyyt ja selvittäkää, jos sinun on äitinä (tai miksei isänäkin) vaikeaa tehdä enää aloitteita, tai jos suhtautumisesi seksiin on jotenkin muuttunut vanhemmaksi tulemisen jälkeen. Seksuaalisuus kuuluu jokaisen omaan minäkuvaan, joka tottakai muokkautuu elämäntapahtumien myötä. Ei kuitenkaan ole terveellistä kadottaa sitä puolta itsestään ihan kokonaan. 

2. Äitiys on opettanut käsittelemään pohjatonta rakkautta ja muita suuria tunteita.

Se rakkaus, mitä lapsiaan ja lastensä isää kohtaan kokee, on jotain ihan järjetöntä. Se on pelottavaa, ylitsevuotavaa ja ihan sairaan outoa. Se tunne, kun tekisit toisen ihmisen puolesta ihan mitä vaan, antaisit vaikka oman henkesi, luo myös ristiriitaisia ajatuksia. Kun yksi lapsista on uittamassa pehmolelua vessanpöntössä sillä välin kun toinen pirtää permanenttitussilla joulupukkia eteisen kaapinoveen, et oikeasti tiedä pitäisikö itkeä, nauraa vai huutaa. Usein itse tällaisissa tilanteissa etsin kameran ja taltioin nämä hauskat tilanteet muistiin itselleni. Joskus huonosti nukutun viikon jälkeen unohtuu näihin tilanteisiin usein liittyvä koomisuus, ja sen sijaan omat desibelit nousevat liikaa. Jälkikäteen kaduttaa, koska eihän lapset lähtökohtaisesti tarkoita mitään pahaa. Rakkauden näyttäminen lapsille onkin rajojen asettamisen ja avoimen sylin tarjoamisen lisäksi myös anteeksi pyytämistä ja omienkin virheidensä myöntämistä. Äidinrakkaus on mielestäni hieman väärä sana kuvailemaan tätä tunnetta, koska isät tuntevat lapsiaan kohtaan yhtä vahvasti. Isien rakkaus vaan saatta olla hieman eri muodossa, koska heitä eivät ohjaile esimerkiksi imetyksen onnistumiseen vaadittavat hormonit. Isien tapa osoittaa rakkautta lapsilleen on usein myös sellaista käytännöllisempää ja toiminnallisempaa, ja enemmän sitä läsnäoloa. Aivan ihanaa vanhempainrakkautta siis, oli sitten isi tai äiti. Rakkauden lisäksi myös pelko rakkaan ihmisen puolesta on saanut ihan uuden merkityksen. Ahdistuneisuushäiriöstä kärsivänä voin myös sanoa, että pelon ja rakkauden yhdistäminen todellakin lisää ahdistuneisuutta, mutta onneksi äitiyden luoma itsevarmuus palauttaa ajatusmyrskyn nopeasti takaisin maan päälle.

3. Äitiys on opettanut ajanhallintaa.

Voi hyvänen aika, että tätä on saanut opetella! Ennen lapsia olin ajan suhteen tosi tarkka. Koulusta ja töistä myöhästyminen oli maailmanloppu, ja usein olinkin mieluummin liian aikaisin paikalla. Yhden lapsen kanssa lähteminen on jo sen verran hitaampaa, että lähtöön saa varata aikaa sellaisen vartin lisää. Kolmen lapsen kanssa, joista yksi on imeväisikäinen, lähtöön saa varata helposti tunnin ylimääräistä aikaa. Tämä on ollut mulle varsin haastavaa, ja myöhästelyjä sattuu silloin tällöin. Hauskaa kuitenkin on se, että nykyään myöhästyminen ei automaattisesti saa minua paniikkitilaan. Myös blogijuttujen aikatauluttaminen on ollut, ja on edelleen, varsinaista tasapainoilua, mutta kehityn siinäkin koko ajan. Mitään tiettyä rutiinia tai rytmiä en pysty tai halua vielä luoda blogille, koska Evellä on ihan omat aikataulunsa. Hyvin olen kuitenkin saanut sisältöä aikaiseksi (useimmiten aamuyöt ovat hyötykäytössä), ja olen aika varma siitä, että Even kasvaessa sisällöstä tulee yhä laadukkaampaa. Nyt on välillä sellaisia päiviä, ettei ajatus vaan yksinkertaisesti pysy kasassa koko koneellaoloaikaa. Myös valokuvaamisen ajoittaminen pimeän Suomen aikatauluun sopivaksi on melkoinen operaatio, mutta hei, kyllä se kevät sieltä joskus tulee. Tai sitä ennen ainakin mun kuvausvalot, jotka A mulle tilasi joululahjaksi kyllästyttyään mun valokyttäykseen, heh. 

4. Äitiys on opettanut sukupuoliroolien tulkintaa ja muodostumista.

Tämä on täysin minun oma kokemukseni asiasta, mutta mua ihmetytti ennen lapsia ihan älyttömästi, miksi ihmiset riitelevät kotitöistä. Sen kun jakais ne puoliks vaan, niin kaiken pitäisi olla kunnossa. Nyt ymmärrän näitä ihmisiä paljon paremmin, mutta itse en kyllä voi samaistua niiden kotiäitien kantaan, joiden mielestä miehen pitäisi automaattisesti työpäivän jälkeen jakaa kotityötkin puoliksi. Uskokaa pois, tiedän ettei lasten kanssa kotona oleminen ole mitään leppoisinta puuhaa, mutta mulle ainakin on tosi iso juttu se, että se ylipäätään on mahdollista. Olenkin sukupuolirooleihin liittyen melko konservatiivinen. Tai oikeastaan sillä ei ole sukupuolen kanssa edes mitään merkitystä. Oli siellä kotona sitten mies tai nainen, niin mun mielestä kotona oleva saa olla päävastuussa kodinhoidosta, ellei tietysti tämä työssäkäyvä osapuoli ehdottomasti halua ottaa kontolleen sitäkin. Meillä isäntä tekee töissä täyttä työpäivää, ja ylitöitäkin riittää. Miksi haluaisin ensinnäkään viedä häneltä mahdollisuuden rentoutumiseen työpäivän jälkeen? Mulle kotona oleminen lasten kanssa kuitenkin on enemmän ilo kuin stressinaihe, ja haluan kodin olevan myös miehelleni se paikka, jossa saa vaan olla ja ladata akkuja mahdollisimman paljon. Täällähän minä joka tapauksessa palloilen päivästä toiseen, joten miksei ne tiskit ja pyykit menisi siinä samassa. Toiseksi mulle on tosi tärkeää, että myös A saa viettää kotona ollessaan kiireetöntä aikaa lasten kanssa. Leikkiä tai pelata poikien kanssa ja sylitellä ja naurattaa Eveliinaa. Meillä myöskään A ei pidä kotitöiden roolijakoa sukupuoliriippuvaisena, ja hoitaa osansa kotitöistä jopa kerskailun arvoisesti.

5. Äitiys on opettanut minua arvostamaan ihan jokaista päivää.

Nyt mennään sille romantisoidun vanhemmuuden linjalle, mutta totta se on kaikesta kliseisyydestään huolimatta. Lapset kasvaa NIIN äkkiä ja aika kuluu NIIN nopeasti, kun näitä tepsuttelijoita tässä pörrää ympärillä. Jokainen päivä on ainutlaatuinen. Juuri tämä päivä voi olla lapsesi kannalta sellainen, jonka hän tulee muistamaan vielä vuosikymmenien päästä. Tänään hän saattaa nähdä elämänsä ensimmäistä kertaa joulupukin tai hän saattaa oppia jonkin uuden taidon. Lapset ovat tehneet mun elämästä paljon merkityksekkäämpää kuin koskaan ennen. Tottakai avioliitto jo itsessän toi elämään ihan uudenlaisen merkityksen, mutta lasten myötä se merkitys syvenee entisestään.
❤    ❤    ❤
Vanhemmuus opettaa tosi paljon asioita elämästä, ja omasta itsestäänkin saattaa paljastua ominaisuuksia, joista ei koskaan tiennytkään. Haluaisin tähän loppuun vielä muistuttaa teitä kaikkia vanhempia, olit sitten isi tai äiti, biologinen tai adoptiovanhempi: muista, että kaikkine haasteineen ja onnenhetkineen vanhemmuus koostuu pienistä jutuista pitkin päivää. Muista, että lapset ovat pieniä vain hetken, joten nauti vauvavuodesta, ota ilo irti leikki-ikäisten kanssa, rohkaise koululaistasi olemaan juuri oma itsensä ja haasta ja opeta teinejäsi kasvamaan itsevarmoiksi ja elämää arvostaviksi nuoriksi aikuisiksi.