Pikkusiskon synnytyskertomus

30.6.2017
5:50 Heräsin aamulla ennen herätyskelloa. Olin nukkunut noin kuusi tuntia, vauva mylläsi mahassa reippaasti koko yön. Olo oli jo melkoisen jännittynyt ja innostunut tulevasta päivästä.
7:30 Soitin synnytyssaliin ja kerroin, että meille olisi varattuna tälle aamulle synnytyssalikäynnistys. Kätilö vastasi puhelimeen iloisesti, että sali on juuri nyt vapaana, niin lähtekää vaan ihan samantien tulemaan Tayssiin päin. Olin laittanut jo kaiken valmiiksi, joten kiskasin vain A:n ylös sängystä ja käytin hänen pukiessaan Joken nopeasti pissalla. Sitten lähdettiin kohti Tamperetta.
8:15 Synnytysvastaanotossa ilmottauduin suoraan kätilölle, kuten oli ohjeistettu. Kätilö ei tuntunut tietävän mistään mitään, ja ohjeisti minua ilmottautumaan kuitenkin luukulle. Sillä välin, kun kävin luukulla, oli kätilö soittanut saliin ja A:n kuullen puhunut melko negatiiviseen/kyseenalaistavaan sävyyn, että ”en mä tiedä miks se haluaa, että sen synnytys käynnistetään.” Kun palasin takaisin, kätilö kertoi salin olevankin jo varattu. Ymmärsin kyllä, tottakai kiireellisemmät menevät meidän edelle. Meidän vauvalla ei ollut mitään hätää. Meidät ohjattiin odottelemaan kahvilaan kahdeksi tunniksi.
9:30 Istuttiin A:n kanssa Tayssin palvelutalon kahvilassa. A oli nukkunut yöllä kolmisen tuntia, joten odottelu ja saliin pääsyn peruuntuminen ärsyttivät. Yritin järkeillä hänelle, ettei sille nyt vaan voi mitään, ja samalla pitää itseni fiksuna, etten töksäyttäisi nyt mitään tosi tyhmää jo valmiiksi ärtyneelle miehelleni. Itseänikin vähän harmitti salin peruuntuminen, mutta enemmänkin kätilön reagointi meihin. Ei me varmaankaan ihan turhaan haluttaisi synnytystä käynnistää.
10.00 Palattiin takaisin SVO:lle. Kätilö oli ilmeisesti tutustunut nyt paremmin potilastietoihini, koska hänen äänensävynsä oli muuttunut täysin. Hän ohjasi meidät vuodeosastolle ilmottautumaan, ei kertonut syytä miksi. Ilmottauduimme siellä siis, ja osaston kätilö vaan sanoi, että odotelkaa päiväsalissa lääkärin kutsua. Yritin tässä kohtaa kysellä, että mitä nyt oikein sitten tapahtuu, mutta kätilö vastasi vain, että lääkäri varmasti tietää, että ootte tullu tänne. Kaikki jännitys muttui tässä kohtaa enemmänkin ihmetykseksi. Tuntui, ettei kukaan tiennyt mistään mitään. Äitiyspolilla meille sanottiin, että päästään suoraan SVO:lta saliin (vaikka jouduttaisiin odottelemaan sen vapautumista), mutta nyt pitäisikin vielä mennä lääkärin tutkittavaksi? No me odoteltiin sitten hetken aikaa, mietittiin, että mitähän seuraavaksi tapahtuu ja pelättiin, että lääkäri päättäisikin perua käynnisyksen.

11.15 Lääkäri teki sisätutkimuksen ja ultrasi istukkaa. Kolmisen senttiä olin edelleen auki, kanavaa oli jäljellä noin puoli senttiä. Lääkäri kysyi, olenko tupakoinut raskausaikana, kun istukka näytti niin kalkkeutuneelta. En ole eläissäni edes maistanut tupakkaa. Istukan virtaukset olivat hieman yläkanttiin, mutta kuitenkin ihan hyvät. Kysyin lääkäriltä, että mitä tässä nyt tapahtuu, ja miksi meitä ei esimerkiksi ohjattu kotiin odottelemaan salin vapautumista. Hän kertoi, että juuri sille aamulle olikin tullut oikea synnytyssesonki, ja sen lisäksi samalle aamulle oli tullut useita käynnistyksiä. Hän sanoi myös, että ei halua todellakaan päästää minua enää kotiin, koska synytys ei spontaanisti alkaessaan tulisi kestämään kuin hetken. Tutkimuksen päätyttyä hän kertoi kyselevänsä, onko käynnistysjonossa esimerkiksi raskausmyrkytyspoltilaita tai muita sellaisia, joilla olisi oikeasti hengenhätä päästä käynnistykseen. Menin siksi aikaa odottelemaan A:n luokse päiväsaliin. Hetken kuluttua lääkäri sanoi, että voisimme mennä odottelemaan vuodepaikalle, niin vauvasta otettaisiin sykekäyrää ja saisin syödä lounaan kahdeltatoista. Olin ensimmäisenä käynnistysjonossa!
11:40 Vaihdoin sairaalavaatteisiin ja vauvasta otettiin käyrää. Kahdeltatoista söin vähän minulle tuotua kasvisruokaa. Sitten vaan odoteltiin, koska kätilö tulisi hakemaan. Nyt ei enää kumpaakaan jännittänyt, olin vain innoissani tulevasta.
13.00 Saliin, jes! Kätilö sanoi, etten näytä yhtään jännittyneeltä, enkä ollutkaan. Olin iloinen, että homma saataisiin hoidettua nyt alta pois, ei enää stresaamista. Salissa meidät vastaanotti minut hoitava kätilö ja hän teki valmistelut kalvojen puhkaisua varten.
13:30 Kalvot tuli puhkaisemaan sama lääkäri, joka minut tutki aiemmin. Naps vain ja vedet menivät. Tytön päähän asetettiin pinni seuraamaan sykkeitä ja vatsanpäälle laitettiin supistusanturi. Lääkäri sanoi, ettei käynnistettynä synnytys luultavasti etene niin nopsaan kuin luomuna alkanut (mistä olin enemmän kuin mielissäni). Lääkäri poistui ja kätilö kertoi, että synnytys katsotaan alkavan vasta siitä hetkestä, kun supistuksia alkaa tulla säännöllisesti. Makoilin käyrällä jonkin aikaa, ennen kuin sain luvan nousta keinutuoliin ja vähän kävellä piuhojen antamissa rajoissa sängyn vierellä.
16.00 Synnytys ei lähtenyt käyntiin vesien päästöllä, vaan käyrälle piirtyi vain niitä samoja napakoita ennakoivia supistuksia, joita olin tuntenut jo vaikka kuinka monta päivää. Niiden avulla kohdunsuu oli avautunut kuitenkin kaksi senttiä lisää. Päätettiin, että synnytystä vauhditetaan oksitosiinitipalla ja sektioarven vaurioitumisvaaran vuoksi asetettiin samalla kohtuun tarkempi supistusvoimakkuutta mittaava anturi. Oksitosiiniannostus oli aluksi pienehkö, joka sai supistukset säännöllisemmiksi ja vähän napakammiksi.

16:30 Oksitosiiniannostusta suurennettiin hieman. Supistukset alkoivat tämän jälkeen pian jo puhalluttaa ja olla omasta mielestäni melko epämukavia.
17:30 Kutsuin kätilön huoneeseen, kun arvion supistusten voimakkuuden avulla olevani täysin auki. Ei vielä ponnistuttanut, mutta ei tehnyt mieli enää puhua supistusten aikana ja niiden välillä vain yritin rentoutua ottamaan vastaan seuraavaa. Kätilö totesi, että olen täysin auki ja jäi huoneeseen. Siirtymävaiheessa tunsin viiltävää kipua sektioarven kohdalla, mutta lääkäri oli todennut kätilölle kohdun kestävän supistuksen hyvin. Tässä kohtaa kätilö hieman kuitenkin pienensi oksitosiiniannostusta, koska tahdoin olla täysin ilman kipulääkkeitä ja oksitosiini saattaa tehdä ponnistusvaiheen supistuksista todella rajuja. Ne olivat kyllä huomattavasti kipeämpiä, kuin Antin (tai Eetunkaan avautumisvaiheen ajan) synnytyksissä. Puhaltelin muutaman supistuksen läpi ennen kuin sanoin koittavani ponnistaa tyttöä alemmas.
17.35 Ponnistin ensimmäisen kerran ja kätilö näki samantien vauvan päälaen. Seuraavalla ponnistuksella hän auttoi kohdun reunat pois vauvan pään ympäriltä, ja tämä oli kivulian kohta tässä synnytyksessä, mutta onneksi se ei kestänyt kuin yhden ponnistuksen verran. Ponnistusvaihe ei itsessään muuten sattunut yhtään, kiristävää tunnetta tietysti tuli vauvan pään syntyessä. Olenkin sanonut aina, että mielestäni synnytys ei varsinaisesti satu, vaan se paineentunne tekee olosta epämukavan. Pientä hilpeyttä ponnistusvaiheen loppuvaiheessa noin kahdeksannen ponnistuksen kohdalla aiheutti se, että vauva alkoi itkemään ennen kuin oli edes syntynyt kokonaan. Seuraavalla ponnistuksella hän syntyi, kello 17:47.
Synnytyksen kokonaiskestoksi merkittiin 1h55min.
1. vaihe 1h 35min
2. vaihe 12min
3. vaihe 8 min.

17:47 Valokuvattiin ja katseltiin vauvaa, A katkaisi napanuoran. Hän sai K-vitamiinipistoksen ja minä reiteen piikin, jonka avulla istukka irtoaisi nopeammin. Istukka oli kokonainen, eikä siinä sitten loppujen lopuksi ollutkaan kuin yksi kalkkeutunut kohta.
Meidät jätettiin ihmettelemään uutta tulokasta. Imetin hänet puoli seitsemän aikaan ensimmäisen kerran ja hetken sen jälkeen saimme välipalaa saliin. Syötiin ja kävin suihkussa, vauva pestiin, mitattiin ja puettiin. Täydet pisteet, 48cm ja 2,8kg. Kaikki oli mennyt niin hyvin, että sain luvan mennä synnytyssalista suoraan potilashotelliin. Ensin piti odottaa, että vauva olisi viiden tunnin ikäinen. A lähti kotiin kahdeksan jälkeen valmistautumaan tulevaan ratapäivään ja me jäätiin vauvan kanssa tutustumaan. Mun oma olo oli hyvä heti synnytyksen jälkeen. Ensimmäiset jälkisupistukset tekivät kyllä todella kipeää ja lihaksia alkoi hieman jomottaa yhdeksän jälkeen, mutta pystyin käymään hyvin pesulla ja istumaan, lihassärkykin helpotti panadolilla. Imetin salissa jo useasti ja vauvan imuote oli alusta saakka hyvä.
23:40 Lähdettiin kävellen kohti potilashotellia, jossa minua ja tyttöä tuli tervehtimään yövuoron hoitaja. Vauvalla olisi hoitajien tarkastus joka vuorossa (kolmesti päivässä). Meillä seuraavaan tarkastukseen pitäisi mennä siis ennen viittä aamulla. Hotellissa kuvasin vauvaa, imetin ahkerasti ja kävin vielä uudestaan suihkussa. Sitten olikin aika mennä nukkumaan, päivä oli ollut pitkä. Otin vauvan kainaloon ja laitoin herätyskellon soittamaan 4:15, jotta ehdittäisiin ennen viittä tarkastukseen. Tyttö heräsi syömään kolmen jälkeen, ja imetyksen aiheuttama väsymys veti meidät molemmat ihan totaalisesti sikiuneen. En herännyt edes herätyskelloon.
1.7.2017

5:35  Hoitaja tuli omalla kulkukortillaan meidän huoneeseen tarkastamaan, että ollaanko vielä elossa. Olin ihan unenpöpperössä ja pahoittelin, että olin nukkunut pommiin. Hoitaja vaikutti lähinnä huvittuneelta, onneksi. Hän mittasi vauvan lämmön ja sanoi seuraavan tarkastuksen olevan sitten kahdeksan ja kahdentoista välillä.

8:20 En saanut hoitajan käynnin jälkeen enää kunnolla unenpäästä kiinni, vaan aloin kasailla infoa tätä postausta varten ja halittelin ja imetin vauvaa. Puoli yhdeksän aikaan vein vauvan hoitajille siksi aikaa, että hain aamupalan ravintolasta. Syötyäni imetin pitkään ja vaihdoin vauvalle puhtaat vaatteet, sitten olikin aika käydä hoitajien luona tarkastuksessa. Bilirubiiniarvot, happisaturaatiot ja lämpö olivat kaikki kunnossa. Minulta kysyttiin, että mitä olin ajatellut kotiutumisen suhteen, ja sanoin että en ollut vielä ajatellut mitään. Hoitaja sanoi, että kun kaikki oli mennyt meillä ihan tosi hienosti ja päästäisiin halutessamme kotiin jo samana iltapäivänä lääkärin tarkastuksen jälkeen! Se oli kyllä tosi mieluinen ylläri.

10.00 Ilmoittelin kotiin, että päästään kotiin iltapäivästä. Aloin taas pitää imetysmaratonia ja nukahdettiin molemmat ihan kympillä. Heräsin herätyskelloon, kun oli aika käydä hakemassa ruokalasta päivällinen puoli yhdeltä. 
13.00 Ruoan jälkeen vaihdoin vauvalle taas puhtaat vaatteet (kakka tulee melkein joka imetyksen jälkeen ja aina ohi! :D) ja mentiin sänkyyn köllöttelemään. Imetyksen aikana taas nukahdin, ja heräsin hoitajan koputtaessa oveeni kolmen jälkeen. Lääkäri olisi nyt valmis katsomaan vauvaa.
15.15 Lääkärintarkastuksen aika. Kuulotesti oli ainoa, mikä ei mennyt läpi. Vauva oli alle vuorokauden ikäinen, joten korvissa oli vielä lapsivettä, muuten kaikki oli hienosti! Kotona oltiin neljän jälkeen. 
Synnytyksestä jäi tosi positiivinen olo alun odottelusta huolimatta. Olen ylpeä kipulääkkeettömästä synnytyksestä ja tyytyväinen, ettei myöskään synnytyksen jälkeen ole ollut mitään kipuja. Ainoastaan jälkisupistukset olivat kivuliaita noin yhden vuorokauden ajan synnytyksen jälkeen. Olo on tälläkin hetkellä ihan loistava ja vatsa on alkanut palautumaan hyvin. Sain kätilöiltä taas ihanaa palautetta ja myös minua synnytyksessä avustanut kätilö oli ihan loistava.
Kiitos paljon lääkäreille, kätilölleni Maikille ja Potilashotellin henkilökunnalle, kun annoitte meille tämän positiivisen kokemuksen vielä kerran. 
Mainokset

Omat vinkit synnytykseen

Mammalandian huhtikuun yhteistyöpostaus

❤   ❤   ❤

Olen kokenut kaksi hyvin erilaista synnytystä vuosina 2012 ja 2014. Synnytykseen jaetaan vinkkejä vähän joka mediassa ja mammapalstalla, mutta kaikkein tärkeintä (erityisesti ensisynnyttäjälle) on keskustella ja saada tietoa synnytyksestä neuvolasta ja synnytyssairaalasta. Olen koonnut tähän omia vinkkejäni synnytykseen ja siihen valmistautumiseen. Muistakaa kuitenkin rakkaat äititoverit, että jokainen synnytys on hyvin yksilöllinen ja erityinen tapahtuma, eikä siihen voi kukaan antaa suoria ja absoluutteja ohjeita.

Ensimmäiseen synnytykseeni varauduin neuvolan ohjeiden mukaan. (TÄSTÄ pääsette lukemaan ensimmäisen synnytyskertomukseni.) Olin hankkinut lisäksi itse tietoa luonnolliseen kivunlievitykseen liittyen, ja tein jo varhain raskausaikana päätöksen olla käyttämättä lääkkeellistä kivunlievitystä. Luotin kehooni ja sairaalan henkilökuntaan sataprosenttisesti ja synnytys sujuikin todella hyvin! Synnytys kesti kokonaisuudessa ensisynnyttäjälle tyypilliset 12h22min, ja aivan ponnistusvaiheen kynnyksellä pyörsin vielä päätökseni kivunlievityksestä. Sain pudendaalipuudutuksen, jonka olisin kyllä näin jälkikäteen mietittynä voinut jättää myös ottamatta. Synnytyksessä olin rauhallinen ja hiljainen, tein juuri niin kuin kätilö ja pääni kehotti tekemään.
Toinen synnytykseni oli täydellinen vastakohta ensimmäiselle. (TÄSTÄ pääsette lukemaan toisen synnytyskertomukseni.) Minulla oli raskausaikana paljon harjoitussupistuksia, jotka muuttuivat säännöllisiksi jo joskus 33.-34. raskausviikolla. Tuolloin supistuksia tuli muutamia tunteja 15-10 minuutin välein, ja sitten ne loppuivat. Raskausviikolla 37+5 supistukset olivat jo selvästi kipeämpiä ja limatulppa irtosi. Seuraavana päivänä Eetu syntyikin rytinällä. Heti ensimmäisestä supistuksesta tiesin, että nyt mennään. Kiirehdimme sairaalaan, ja noin 30 minuuttia kestäneen matkan jälkeen olinkin jo täysin avautunut. Synnytyssalissa huomattiin, että vauva on tulossa korva edellä ja sen lisäksi sydänäänet katosivat ajoittan. Päädyttiin hätäsektioon. Kuulin myöhemmin, että sydänäänten lakkaaminen johtui napanuorassa olleesta solmusta. En ollut varautunut OLLENKAAN siihen, että jokin voi mennä pieleen, mutta pysyin synnytyksessä rauhallisena alusta loppuun saakka. Synnytyksen jälkeen koin hieman babybluesia, koska pelkäsin, etten kykene luomaan samanlaista tunnetta Eetuun, kuin minkä koin Anttia synnyttäessä. Huoli oli kuitenkin turha, ensimmäisenä yönä hänestä tuli minulle aivan yhtä rakas ja tärkeä kuin isoveljestäänkin. 

2014


Raskausaikana

Kuuntele. Neuvoloissa on paikkakunnittain suuria eroja, missä vaiheessa aletaan keskustelemaan synnytyksestä ja siihen liittyvistä ajatuksista. Varmaan suurimmaksi osaksi raskausviikkojen 25-30 välillä ovat kaikki saaneet jonkinlaisen käsityksen synnytyksen kulusta, ja perhevalmennuksessa viimeistään käydään läpi monia synnytykseen ja vauvanhoitoon liittyviä asioita. 

Me emme osallistuneet perhevalmennuksen lisäksi erilliseen synnytysvalmennukseen, mutta sekin on erittäin hyvä lisä synnytykseen valmistautumisessa.

Kysy. Sinä olet neuvolan asiakkaana oikeutettu saamaan luotettavaa tietoa raskauteen, synnytykseen ja vauva-aikaan liittyen. Askarrutti mieltäsi sitten mikä tahansa asia, iso tai pieni, niin KYSY. Olen kuullut, että monilla, erityisesti suuremmilla paikkakunnilla on alettu mennä sellaiseen ”tässä ohjekirja ja linkki nettisivuille” -tyyliin. Älä anna sen hämätä, sinulla on silti oikeus päästä keskustelemaan synnytykseen liittyvistä asioista kasvotusten asiantuntijan kanssa. 

Älä suunnittele liikaa. Synnytys on jokaisella naisella erilainen ja yksilöllinen. Tyttäret eivät synnytä samalla kaavalla äitiensä kanssa, eivätkä kaikki saman naisen synnytykset ole välttämättä samanlaisia. Synnytystäsi on tukemassa synnytyssairaalassa kätilö, joka pitää huolen sinun ja vauvasi tarpeista. Lisäksi siellä on lääkäreitä, hoitajia ja paljon muita henkilöitä tukemassa haastavissa tilanteissa. Täytyy kuitenkin pitää mielessä se, että kaikki ei aina mene niin kuin on suunnitellut, vaan välillä sattuu ja tapahtuu kaikenlaisia yllättäviä ja pelottaviakin asioita. Ota selvää, mitä riskejä synnytykseen liittyy, esimerkiksi koskien perätilasynnytystä, syöksysynnytystä, keskenkaiken hiipuneita supistuksia ja sydänäänten laskua. Älä kuitenkaan ala lietsoa pelkoa itseesi, suurin osa vaikeistakin synnytyksistä saa onnellisen lopun.



Synnytyksessä

Luota. Naiset on luotuja synnyttämään. Anna omalle kehollesi tilaa työskennellä luonnollisesti ja luota siihen. Luota myös henkilökuntaan. He ovat siellä juuri sinua varten sillä hetkellä. Itse en automaattisesti suosittelisi sellaista ajattelutapaa, että kaikki lääkkeet tänne ja heti vähänkin kun sattuu. Tottakai pyydät lääkkeellistä kivunlievitystä, jos niin haluat. Muista kuitenkin, että esimerkiksi epiduraalipuudus saattaa hidastaa avautumisvaihetta. Synnytyskivun kokeminen on yksilöllistä. Itse koin sen siedettävänä, en lainkaan niin suurena kuin olin ajatellut.

Hengitä. Paras vinkki, jonka itse koskaan opin synnytykseen liittyen on hengittäminen. Ajattele jokainen supistus vuorena, jonka huipulle koitat hengittää itseäsi supistus kerrallaan. Puhaltele rauhallisesti, ja pian huomaat, että supistuksen huippu on saavutettu ja saat taas hengähtää hetken aikaa. Älä huuda! Käytä kaikki energia hengittämiseen ja rentoutumiseen supistusten välillä, jotta vauvan olisi kaikkein helpointa laskeutua synnytyskanavassa. Muista, että synnytys ei ole jatkuva tila, vaan se päättyy lopulta. Kun kestät kipua vielä hetken, vielä yksi supistus, vielä yksi ponnistus, niin lopulta se on ohi.

Liiku. Liike ja jalkeilla olo helpottaa monien naisten kokemaa synnytyskipua ja nopeuttaa avautumisvaihetta. Kun synnytyksen loppu alkaa olla käsillä, nojaile puolisoosi tai sänkyyn ja heiluttele itseäsi supistusten läpi. Mikäli kuitenkin koet, että paikoillaan pysyminen tai makaaminen on juuri sinulle parempi vaihtoehto, niin tee niin. Kuuntele samalla kätilön ohjeita, hän saattaa kehottaa sinua vaihtamaan asentoa vauvan asennon tai hyvinvoinnin vuoksi. 

Synnytyksen jälkeen

Tunne. Pää on synnytyksen jälkeen hattaraa. Anna tunteiden vauvaa ja juuri kokemaasi suurta ponnistusta kohtaan kasvaa rauhassa. Älä pakota tunteita, mutta älä myöskään peittele onneasi ja rakkauttasi, olet ansainnut ne! Itke jos itkettää, naura jos naurattaa. Sinä olet juuri synnyttänyt oman täydellisen lapsesi.

Kysy ja kuuntele. Ensisynnyttäjälle kaikki on uutta. Toisille äidinvaistot kasvavat nopeasti ja vauvanhoito tulee luonnollisemmin kuin toisilla. Joillain saattaa mennä hetken aikaa, tunteja tai päiviä sopeutua muuttuneeseen elämäntilanteeseen. Synnytysvuodeosastolla saa kysyä mitä vain, siellä on varmasti vastattu sinunkin kysymykseesi jo monen monta kertaa. Luota myös omaan vaistoosi vauvanhoidossa. Jos sinulle opetettu imetystekniikka ei ota onnistuakseen, pyydä neuvoa toisenlaiseen tekniikkaan. Kokeile rohkeasti myös itse, kyse on sinusta ja sinun vauvastasi, ei liukuhihnalla tuotetusta tuotteesta. Myös uudelleensynnyttäjät saavat olla kysyä!



Kolmas synnytykseni on tulossa lähikuukausien aikana, ja olen alkanut henkisesti jo valmistautumaan siihen. Olen onnellinen, että olen kokenut kaksi niin erilaista synnytystä. Tiedän, että kehoni tunnistaa jos jokin on pielessä ja voin luottaa siihen. Aion kirjoittaa erikseen synnytykseen liittyen vielä seuraavan äitiyspolikäynnin jälkeen, kun olen saanut hieman enemmän tietoa siitä, miten edellisen synnytyksen nopeus ja hätäsektio voi vaikuttaa seuraavassa synnytyksessä. Ajoitan tekstin varmaan 34.-35. raskausviikolla, niin samaan syssyyn voin kasata katsauksen sairaalakassin sisällöstä. 
❤    ❤    ❤
Mammalandian bloggaajat kertovat omia vinkkejään synnytykseen. 
Käykää kurkkaamassa

Pikkuveljen synnytyskertomus

Sunnuntaina aamu alkoi kovin tavallisesti. Tuntuvia supistuksia tuli satunnaisesti, ei mitenkään säännöllisesti tai voimistuen. Syötiin aamupalaa ja oltiin vaan. Kahden aikaan lähdettiin mieheni porukoille juhlimaan hänen siskojensa syntymäpäiviä. Supistukset tuntuivat alaselässä ihan samalla tavalla kuin edellisinäkin päivinä, joten en ollut niistä moksiskaan. Sukulaiset kyselivät, että joko kohta syntyy ja anoppi käski painua samantien sairaalaan, kun tulee kaksi kipeää supistusta peräkkäin. Kahvilla minun ei tehnyt mieli syödä mitään, kun oli vain makeaa tarjottavaa ja supistukset sai oksetusolon aikaiseksi. Pyysimme kahvittelun jälkeen mieheni vanhempaa pikkusiskoa ja hänen miestään vauvalle kummeiksi, ja he suostuivat. Katseltiin hetki telkkaria ja sitten appiukko alkoi höpöttää syömisestä. Mulle ei vieläkään maistunut mikään, mies söi hampurilaisen ja Antti söi spagettia. Supistuksia tuli edelleen harvoin, mutta pöydässä istuessani tuntui kovempi supistus ja sen jälkeen lämmin tunne alakerrassa. Menin vessaan ja samalla sanoin miehelle, että voitais varmaan pian lähtee kotiin niin pääsen nukkumaan päikkärit heti, kun supistukset taas loppuu. Vessassa tulikin taas supistus, joka oikeasti poltti mahaa ja alaselkää, täytyi kumartua lavuaarin ylle. Heti perään tuli toinen. Kävin nopeasti pissalla ja yhtäkkiä tuli ihan kummallinen olo. Sellainen epätodellinen ja paniikinomainen ajatus siitä, että näähän muuten nyt on synnytyssupistuksia!

Matelin ulos vessasta ja kädet tärisivät. Sanoin miehelle, että nyt haetaan sairaalakassi ja Antin kamat, nyt mennään! Aleksi oli silleen, että häh, niin kotiin vai? Tivasin, että ei kun sairaalaan, tää syntyy nyt! Antin nuorempi täti kävi kertomassa muille, että lähdetään kohti sairaalaa ja kaikki oli ihan, että mitäh? Sanoin vielä kuitenkin, että saatetaan tulla vielä takas, jos nää loppuukin synnärin ovella.

Jätettiin Antti mummulaan ja kaahattiin kotiin. Kävin kotona taas vessassa, alkkareissa oli verta, paljon. Keräsin äkkiä loput kamat sairaalakassiin ja mies pakkaili pojan tavaroita. Sitten otettiin koira matkaan (vietiin mummulaan hoitoon), heitettiin kissalle hiekkaa muovipyttyyn jos ei tulla saman päivän aikana takas ja lähdettiin. Sit alkoi oikeasti tapahtua. Laskin, että supistuksia tulee neljän minuutin välein ja jo ennen kuin päästiin takaisin mummulaan, ne olivat voimistuneet niin, että piti jo puhallella. Lähdettiin ajamaan kohti Tamperetta. Ideaparkin kohdalla sattui jo tosissaan, mutta olin rauhallinen. Jännittyneisyys vain lisäisi kipua, sen opin ekassa synnytyksessä. Puhaltelin rauhassa jokaisen supistuksen lävitse Tampereelle saakka.

Aleksi jätti minut synnytysvastaanoton ovien eteen ja lähti etsimään parkkipaikkaa. Käskin tulla aika nopeesti takas, sattui jo yhtä paljon kuin Antin synnytyksessä täysin auenneena. Matelin vastaanottoon, puhaltelin taas supistuksen läpi ja sitten ilmoittauduin. Hoitaja otti minut vastaan ja kyseli supistuksista, vuodoista, streptokokista ja edellisestä synnytyksestä. Kävin pissalla ja menin käyrille makaamaan. Täti laittoi anturit kiinni ja sanoi pitävänsä minua siinä ainakin kaksikymmentä minuuttia. Heitin hetken siinä jotain läppää ja sanoin sitten myös että sattuu muutes jo yhtäpaljon kuin edellisessä synnytyksessä siinä vaiheessa, kun olin täysin auki. Hoitaja oli ihmeissään, että miks mä näytän niin rauhalliselta ja halusi heti tarkistaa kohdunsuun tilanteen. Hoitaja hymyili ja naurahti, että hyvä sä kyllä oot arvioimaan, tää on täysin auki! Siinä vaiheessa olin ite ihan ihmeissäni. Supistukset oli alkanu tulla säännöllisesti noin tuntia aikaisemmin. Olin TUNNISSA auennut x määrästä kymppiin. Hoitaja kysyi, että onko mies tulossa mukaan, koska nyt mennään! Sanoin, että juu se on kai siellä odottelemassa ja hoitaja syöksyi ohjaamaan miestä laittamaan tavarat kaappiin ja sisäkenkiä jalkaan. Hän pakkasi housuni ja kenkäni muovikassiin, heitti päälleni aamutakin ja lähti kärräämään minua sängyllä yläkertaan. Matkalla hän vielä ihmetteli, että miten ihmeessä oon niin rauhallinen. Puhaltelin jokaisen kerta kerralta kipeämmän supistuksen lävitse ja välissä olin taas iloinen ja höpöttelin kaikkea.

Synnytyssali oli todella pieni edelliskertaan verrattuna ja siellä hääräsi kätilön lisäksi opiskelija. He koittivat kiireessä laittaa kanyyliä käteeni antibiootin antamista varten ja joutuivat irrottamaan sen monta kertaa ja laittamaan aina uudestaan. Toiseenkin käteen sain jonkun kanyylin. Kätilöt räpläs niiden piikkiensä kanssa niin kauan, että mua alkoi jo ponnistuttaa. Ilmaisin asiani, ja kätilö tarkasti vielä olinko varmasti täysin auki ja kuinka korkealla vauva on. Oli vielä kuulemma aika korkealla, mutta sain varovaisesti kokeilla ponnistamista. Vauva laskeutui vähän alemmas ja pian meni lapsivesikin. Tää vaihe on mulla vähän hämärän peitossa, kun siinä oli ihan hirvee sähellys menossa. Kätilö tutki, ja totes että siellähän tuntuu korva. Hän käski opiskelijankin kokeilla. Niin siinä kaikki räpläs mua sitten taas hyvän tovin, kun mä puhaltelin kiltisti ihan saakelin voimakkaita supistuksia ja hymyilin välissä. Vauvan sykkeet alkoi laskea, mutta kätilön mukaan oli ihan normaalia vielä. He laittoivat vauvan päähän kuitenkin sykepinnin ja lääkäri ja muita kätilöitä tulvi huoneeseen. Silti se ”pääkätilö” vaan sanoi kaiken olevan kunnossa. Olin jo siinä vaiheessa tietoinen, ettei kaikki oo kunnossa, kun he totesivat korvan tuntuvan ensimmäisenä synnytyskanavassa. Sain taas ponnistaa ja kuulin itekin miten vauvan sykkeet olivat TODELLA hitaat supistuksen aikana, melkein kaksi sekuntia väliä jokaisen sydämenlyönnin välillä. Mieslääkäri tutki mut tosi kovakouraisesti ja ilmeisesti tarkoituksella koitti työntää vauvaa takasinpäin. Se sörkki mua tosi pitään, ihmetteli, tunnusteli ja ihmetteli taas. Aina vaan kätilön mukaan kaikki oli ihan hyvin. Paskat, ajattelin jo siinä vaiheessa. Yhtäkkiä lääkäri sanoi, että hätäsektio. Katoin miestäni kauhunkangistamana, mutta sitä mä jo odotinkin. Kyllä se todellisuus silti vaan iski vasten kasvoja: miten vauvan käy?

Vielä heitin huoneeseen rynnänneelle kätilölle, että sä muuten hoidit mun esikoisen synnytyksen ja hän sanoi muistavansa. Sitten lähdettiin kovaa vauhtia kohti leikkaussalia, miehen käskettiin jäädä odottamaan veriseen ja lapsivetiseen synnytyshuoneeseen. Tosi kiva. Leikkaussalissa oli kirkasta ja miljoonat eri ihmiset kyseli ja komenteli. Yks käski olla kyljellään ja toinen käski leikkausasentoon, eli selälleen. Supisteli koko ajan ja mä yritin siinä pyöriä vaikka sattui ihan jäätävästi. Joku tuli taas sörkkimään mua neuloilla ja antamaan lisähappea maskilla (vauvan takia?). Pian mulle sanottiin, että ”avaa suu oikein isoks, noin on hyvä! Ja kohta tulee uni….”Sillä sekunnilla vintti pimeni.

Heräsin kaksi tuntia myöhemmin, kun joku enkelitukkanen mies jutteli mulle. Sitten joku nainen kysyi, että olenko hereillä ja taisin vastata, että en kyllä yhtään tiiä. Kaikki pimeni taas hetkeks ja sitten Orlando Bloomin kaksoisolento sanoi, että koita hengittää vähän raskaammin niin pääsen eroon unikaasusta. Hetken kesti tajuta yhtään mitään, ja päässä oli oikeestaan vaan ajatus, että oliks toi oikeesti Orlando vai olikse sittenkin Johnny Depp? Kohta kaasut hälveni sen verran, että tajusin kattella vähän ympärilleni. Naishoitaja huomasi, että heräsin ja tuli kertomaan vauvan olevan isän kanssa odottelemassa, ja että leikkaus oli ollut ohi seitsemässä minuutissa. Jotain örisin, että okei, onkse kunnossa? On kunnossa, sanoi enkelitukkainen mies mun oikealta puolelta. On kuulemma kovin pieni. Pian (tai tunnin päästä, en oikeesti pysty hahmottamaan ajankulua tuosta hetkestä) mua lähdettiin kärräämään kohti synnyttäneiden vuodeosastoa. Seuraavatkin tunnit on hämärän peitossa, mutta vauva siellä odotti Aleksin kanssa. En tuntenut juurikaan kipua. Hoitaja näytti kipulääkkeen (morfiinipohjaisen) napin, josta saan lääkettä suoraan suoneen aina kun siltä tuntuu. Hän näytti myös hoitajien hälytysnapin ja kertoi jotain perusjuttuja, joita en kyllä nyt enää muista. Sain vauvan muistaakseni pian jo rinnalle (hänelle oli annettu pullosta maitoa minua odotellessa). Imuote oli hyvä ja vauva jaksoi imeäkin hyvän aikaa. Ensimmäisenä yönä en saanut poistua sängystä, enkä olis pystynytkään, kun olin letkuissa ja katetroituna. Sängyssä sain luvan liikkua kivun sallimissa rajoissa. Hetken siinä ihmeteltyäni nousin jo istumaan ja yöhoitaja ihmetteli, että miten nyt jo jaksoin. Yölläkin jaksoin nostaa vauvan viereeni ja imetin tosi tiheästi. Ensimmäinen yö oli ihmettelyä ja nukkumista, olin ihan pöllyissä siitä unikaasusta vielä pitkään. Joku (varmaan Aleksi?) oli tähän mennessä jo kertonut mulle, että vauvalla oli ollut napanuorassa solmu ja sen lisäks vauva oli syntymässä tosiaan korva edellä. Mulle kerrottiin myös, että yleensä hätäsektiossa viilto tehdään pystysuoraan, mutta muistaakseni vauvan pienen koon takia se pystyttiin mulla tekemään vaakaan, mikä on äidin toipumisen kannalta parempi vaihtoehto.

Ihan turvoksissa ja mustelmilla virheellisten kanyyliasetelmien takia -.-

Aamulla sain nousta ylös ja katetri irroitettiin. Käveleminen tuntui hassulta. Olin menettänyt yli 1,5 litraa verta, mutta hb oli silti 117, eli yllättävän hyvä. Pystyin käymään itse vessassa ja hoitamaan vauvan itse heti sängystä noustuani, kiitos korkean kipukynnyksen ja vahvan 12 tunnin välein otettavan lääkkeen! Ensimmäisenä päivänä olin jo paljon jalkeilla ja äiti tuli kahden nuorimman sisarukseni kanssa käymään. Aloin kuuden aikaan olla melkoisen kipeä ja se vain paheni yötä kohti. Kymmenen aikaan mulla meni vartti nousta sängystä (olishan sen hoitajan tietysti voinu soittaa paikalle..) Sain taas vahvemman kipulääkkeen ja olo parani. Nukuttiin vauvan kanssa vierekkäin puolentoista tunnin pätkiä. Kahdeksan tunnin välein, klo.12.00, 20.00 ja 04.00 otan 600mg buranaa ja 1g panadolia. Täällä potilashotellissa ei saa vahvempaa kipulääkettä ja se oli yhtenä ehtona tänne pääsemiselle. Aamulla olin vielä sitä mieltä, että olen mieluummin osastolla vahvojen lääkkeiden äärellä, mutta mieli muuttui iltapäivällä, kun hoitaja huomasi, ettei minun tarvitse välttämättä olla sairaalassa neljää päivää odotellen tikkien poistoa, koska minullehan oli laitettukin itsestään sulavat tikit! Hieno homma, samantien aloin puhumaan potilashotelliin pääsyn puolesta, oli sitten lääkettä tai ei. Jos kerran pääsisin jo seuraava päivänä jo kotiin, halusin edes yhden yön nauttia omasta vessasta, suihkusta, telkkarista ja hotellivuoteesta! Onneksi valitsin tämän, kivut ovat pysyneet hyvin kurissa pelkillä buranoilla ja panadoleilla.

Oli mukavaa, kun hoitajat jaksoivat ihmetellä nopeaa sängystä iratutumistani ja hyvin sujuvaa imetystä. Se teki tästä kokemuksesta edes vähän mukavemman, enkä ole vielä edes miettinyt, mitä menetin, kun en saanutkaan kokea alatiesynnytystä tällä kertaa. Ainakin alapääkirvelystä ei tällä kertaa tarvitse kärsiä..

Nyt on sitten tosiaan kuuden viikon liikuntakielto ja painavin asia, mitä saan nostaa on vauva. Eli Anttiakaan en saa nostella kuuteen viikkoon. Se vähän harmittaa, samoin se, että en pääse urheilemaan pitkään aikaan. Kevyet kävelylenkit on sallittuja, kunhan vatsalihaksiin ja haavan alueelle ei kohdistu juurikaan rasitusta. Maha on tällä hetkellä ihan kauhea. Näytän olevan kuudennella kuulla raskaana, eikä leikkauksen vuoksi ärtyneet, tulipunaisena helottavat raskausarvet yhtä paranna näkyä. Mutta KYLLÄ SE SIITÄ! Tärkeintähän nyt on se, että vauva on terve, ja mielialaa kohottavaa on myös se, että maito on alkanut nousta jo nyt rintoihin! Usein se viivästyy leikatuilla äideillä. Kaiken kaikkiaan synnytys oli nopean temponsa vuoksia aikamoinen shokki, joka tulee pyörimään mun mielessä vielä pitkään. Oli kuitenkin onni onnettomuudessa, että se eteni niin vaihdilla, muuten sykkeet olisivat saattaneet laskea jo ennen sairaalaan pääsemistä ja vauva olisi saattanut vaikka kuolla kohtuun. Aion nauttia näistä positiivista muistoista, kannustavista kommenteista ja terveestä vauvasta, ja jutella negatiiviset ajatuksen läpi sitten neuvolatädin tai neuvolapsykologin kanssa jos tulee sellainen olo.

Ihan hirmusen iso kiitos Taysin kätilöille ja lääkäreille nopeasta reagoinnista! 

Tätä selkeämpään kirjoitukseen en nyt univelkaisena ja onnensekoittamana pysty. Saa kysellä, jos haluatte tietää jostain lisää :).

SYNNYTYSKERTOMUS

Ajattelin tässä uutta raskautta odotellessa muistella edellistä synnytystäni.

Olen kärsimätön ihminen, ja vaikka kuinka rakastinkaan vauvamahaa ja raskaana olemista (ihan oikeesti!), niin tahdoin pienen poikani maailmaan heti kun mahdollista! Minulla oli ollut harjoitussupistuksia paljon koko viimeisen kolmanneksen aikana. Niin paljon, että olin sairaslomalla todella paljon. Työnantajani oli todella ymmärtäväinen tilani suhteen, vaikka hieman pelkäsin hänen reaktiotaan. Työni on kokopäiväistä seisomatyötä, kävelyä jatkuvasti taukoja lukuunottamatta sekä painavien (20-40kg) laatikoiden nostelua. En sen tarkemmin nyt kerro, missä olen töissä, koska koetamme pitää mieheni kanssa raskausyritykset vielä sukulaisilta pimennossa. Syy tähän on se, että jos raskaus ei alakaan, tulee paineita, ja toinen syy on se, että se olisi kiva yllätys pojan yksivuotissynttäreille!

Olin siis viimeiset kymmenen raskausviikkoa kotona. Lääkäriltä oli lupa tehdä kävelylenkkejä ja käydä mammajoogassa, ei turhaa nostelua eikä mitään hyppimistä eikä mielellään juoksemista. Olin siihen saakka jatkanut juoksuharrastustani ihan normaalisti, joten voitte vain kuvitella miten vaikeaa oli sitten pysyä vaan kävelyssä, kun kävin lenkeillä. Mutta vauvan parastahan silloin ajateltiin.

Raskausviikolla 39 alkoi kärsivällisyys toden teolla loppua. Rv. 38+2 olimme miehen kanssa kiertelemässä kirpputorilla, kun alkoi supistella voimakkaammin kuin aikaisemmin. Henkeä vähän salpasi ja piti ajoittain pysähtyä. Ajattelin, että nytkö se sitten alkaa? Mutta eipä alkanut. Kun pääsimme kotiin, menin sohavlle makaamaan ja rentouduin telkkaria katsellessa. Huomaamattani supistukset sitten loppuivat. Mielessäni pyöri vain ajatus: EIKÖ VIELÄKÄÄN! Tiesin kyllä, että raskaus voi hyvinkin kestää vielä kuukauden. Tutkiskelin netistä kolmen ässän sekä muiden kommervenkkien vaikutuksia synnytyksen käynnistymiseen.

Seuraavana päivänä, 38+3, ostin kauppareissulla energiajuomaa, litkua, jota en ikimaailmassa ole sisällyttänyt elämääni. Mutta silloin ostin, toivoin runsaan kofeiinimäärän vaikuttavan edes jotenkin. Supistuksia tuli voimakkaammin, muttei vielä synnytystä.

Seuraavana aamuna minulla oli hassu olo. Todella rauhallinen ja äidillinen, teki mieli halata kaikkia vastaantulijoita. Pesin uunin ja mikron, ja yhtäkkiä myös lattialistojen pyyhkiminen tuntui äärimmäisen tärkeältä. Mies ihmetteli touhujani ääneen, ja patisti minut ulos haukkaamaan happea. Kävin sitten kunnon reippaan puolentoistatunnin kävelylenkin, ja sisällytin siihen kaksi todella lyhyttä hölkkäyspätkää. Kotiin päästyäni oli todella väsynyt ja painuin nukkumaan jo seitsemän aikaan illalla.

Puolenyön aikaan tunsin mahassani outoa painetta. Ajattelin, että taas niitä harjoitussupistuksia, ja jatkoin uniani. Yhden aikaan tajusin, etteivät ne olleet loppuneet, ja aloin kirjaamaan niitä ylös. Supisteli 9 minuutin välein. Kahdelta supistusväli oli enää 7 minuuttia, joten nousin ylös. Huomasin miehen olevan vielä hereillä, juuri kun olin päässyt vessan ovelle matkalla olohuoneeseen, mies tuli vastaan ja sanoi menevänsä nyt nukkumaan. Tokaisin miehelle, että aijaa, okei. No mä taidan synnyttää tän vuorokauden aikana, supistelee säännöllisesti. Mut koitappas saada nukuttua! Arvatkaas nukkuiko mies kovin levollisesti ilmoitukseni jälkeen? 😀 No ei niin. Neljän aikaan soitin synnärille ja kysyin ohjeita. Käskivät silloin vielä nukkumaan jos pystyy, tai suihkuun. Koetin saada unen päästä kiinni sohvalla, muttei se onnistunut. Menin tunniksi suihkuun. Kuuden maissa supistusväli oli 6 minuuttia, ja seitsemän aikoihin herätin miehen pakkaamaan kassin loppuun kanssani. Söin kevyesti ja kahdeksan jälkeen lähdimme sairaalaan. Matka kesti puolisen tuntia, jonka aikana supistusväli oli enää 4 minuuttia.

Sairaalaan päästyämme kävin ilmoittamassa saapumisestani, ja pääsin samantien kätilön tutkittavaksi. Olin jo 5,5 senttiä auki! Hoitohuoneessa kesti todella kauan, ja mies oli nukahtanut odotustilaan muiden isien kanssa. Kymmenen yli 11 meidät siirrettiin synnytyssaliin, jossa toinen kätilö otti meidät vastaan. Hän käski kävelemään mahdollisimman paljon. Ja sen tein! Klo. 12.40 olin jo todella kipeä ja kokeilin yhden ainoan, ensimmäisen ja viimeisen, kerran ilokaasua. Se ei sopinut minulle ollenkaan, pää tuntui kevyeltä ja alkoi oksettaa. Ei siis ilokaasua minulle. Yhdeltä minut kytkettiin tippaan, joka antoi antibiottia, sillä olin streptokokkipositiivinen. En siis silloin enää voinut vaeltaa. Eikä kyllä tarvinnutkaan! Avauduin todella 2 supistuksen aikana kahdeksasta sentistä kymmeneen senttiin, ja silloin sattui jo niin paljon, että pyysin saada epiduraalin. Eihän ne siinä vaiheessa sitä enää antaneet, kun totesivat minun olevan valmis synnyttämään! Alkuperäinen suunnitelmani olikin olla täysin ilman kivunlievitystä, mutta lääkäri kävi laittamassa pudendaalipuudutuksen alapäähäni, koska en sitä epiduraalia ehtinyt saamaan. Olisi ollut ihan sama olla ilman, ei se siinä kerennyt enää vaikuttamaan. Kätilö auttoi lapsivesien päästämisessä, ja siitä puolisen tuntia eteenpäin poika olikin jo ulkona. Ponnistuvaiheessa kaikkein pahinta oli se paineentunne, mikä tuntui lantiossa ja reisien ulkosyrjällä. En pystynyt ponnistamaan selälläni, joten hoidin hommat kylkiasennossa. Kipua en juuri noteerannut, koska se paineentunne vei kaiken huomion.

Kaikenkaikkiaan synnytykseni kestoksi on sairaalasta saatuun synnytyskertomukseen merkitty 12 tuntia ja 22 minuuttia. Poika sai täydet pisteet, ja iskä pääsi pesemään poikansa ensimmäisen kerran. Tällävälin kätilö alkoi patistaa minua suihkuun, vaikka sanoin, etten vielä pysty seisomaan. Tottelin sitten kuitenkin kätilöä, ja pyörryin vessan lattialle. Hän tuli katsomaan, miksen vastaa hänelle, ja löysi minut puolitajuissani wc-pöntön edestä lattialta. Todella kiusallinen tilanne, kun hän raahasi minut mieheni avustuksella takaisin sairaalasänkyyn, sairaalamekko ihan veressä ja hiessä.. Voi raukkoja. Minut kytkettiin tippaan, ja kätilö putsasi minua sairaanhoitajan kanssa siinä sängyllä. Sepäs vasta kiusallista olikin! No, siitä selvittyäni sain pojan rinnalle ensimmäisen kerran, 38 minuuttia syntymisen jälkeen. Se oli todella mahtava tunne, minä todellakin pystyin ruokkimaan lapseni! Mitään ongelmia ei imetyksen kanssa ollut ennen kuin noin kuukausi sitten pojan hammas alkoi niin ikävästi kalvaa, että päätin lopettaa. Imetyksen jälkeen poika nukahti, puhtaana ja massu täynnä. Saimme itsekin kahvia ja leipää. Syötyämme siirryimme vuodeosastolle.

Osastolla kaikki alkoi sujumaan todella hyvin. Vaikka kätilöt sanoivat, että kelloa sai soittaa, kun vauva itkee, en sitä kertaakaan soittanut. Hoidin hänet alusta asti täysin itse. Olimme sairaalassa kaksi yötä, koska pojan tulehdusarvot olivat hieman liian korkeat. Olisin tietysti halunnut jo samana iltana kotiin! :D.